Joskus käy niin, että huomaa käyttäneensä yllättävän paljon aikaa johonkin, jonka ei pitäisi olla mielekästä eikä kovin järkevääkään tekemistä. Upotettuani noin 30 tuntia Car Mechanic Simulator 2021:een jouduinkin pohtimaan kovasti, että miksi. Pelisarjaa kun on arvosteltu meillä aiemminkin (Car Mechanic Simulator 2014, Car Mechanic Simulator (Xbox One)) ja molemmilla kerroilla lopputulos on ollut, että peli on jäätävän tylsää nyhertämistä, josta saa hyvin vähäisen palkinnon. Periaatteessa kun juuri mikään ei ole muuttunut versiosta 2019... ja kuitenkin käytännössä on. Tai sitten minä olen muuttunut.



Pelaajan tehtävänä siis on pyörittää autokorjaamoa, joka on alussa perinteinen nyrkkipaja, mutta laajenee myöhemmin kattamaan kaikenlaista korikorjaamoon ja maalaamoon asti. Siinä missä alussa vikoja selvitellään lähinnä käsikopelolla ja summittaisen koeajon perusteella, myöhemmin käyttöön saa yhä vain edistyneempää diagnostiikkaa, jolla voi määrittää vian sijaintia. Pelin edetessä on myös mahdollista (ja vähän pakkokin) oppia muun muassa korjaamaan osia. Tässä 2021-versiossa on myös muutaman euron DLC-paketin avulla mahdollista päästä tutkailemaan sähköautojen sielunelämää. Onpa tarjolla kilparadalla ajoakin, mutta valitettavasti autojen ajotuntuma on kyllä sen verran epämääräinen, ettei se juuri kiinnosta.


Näitä erilaisia käppäsimulaattoreitahan on väsätty jo pitkään ja ties mistä aiheista. Monet ovat selvästi pelkkiä minimivaivan periaatteella tehtyjä vitsejä, mutta muutamista yritetään jopa tehdä oikeita pelejä. CMS lukeutuu onneksi jälkimmäisiin. Sitten edellisen itse pelaamani osan eli 2014:n on monia ärsyttäviä ominaisuuksia automatisoitu, käytettävyyttä parannettu ja ennen kaikkea sitä kuuluisaa endgame-sisältöä on tullut lisää. Kätevä tablettitietokone poistaa älyttömän ravaamisen hallissa olevalle tietokoneelle ja takaisin osia tilatessa, eikä öljynvaihtoa varten tarvitse asetella keruusuppiloa auton alle millimetri kerrallaan. Lisäksi nyt pelaaja voi itsekin hankkia projektiautoja huutokaupoista, ladoista ja romuttamolta, korjata niitä ja myydä eteenpäin (toivottavasti) voitolla. Työn alle otettavan potilaan voi valita useammasta vaihtoehdosta, mutta vain yksi kerrallaan on ”Story order”, joka edistää pelin juonta. Juonitehtävät myös alkavat hiljalleen vaatia erilaisia verstaan laajennuksia, ja ne ovat muutenkin monimutkaisempia kuin nopeammin vaihtuvat satunnaiset tilaukset.


Itse asiassa minulle kävi pelin kanssa useamman kerran niin, että en saanutkaan tehtyä heti juonitilausta loppuun, koska minulta joko puuttui riittävästi rahaa hankkia tarvittavat osat tai riittävä kokemuspisteiden määrä jonkin toimenpiteen suorittamiseen. Näin asiakkaan auto oli pakko jättää seisomaan pihalle ja ottaa vastaan muita keikkoja, toisinaan useitakin, että sain riittävästi käteistä kasaan ison työn loppuun saattamiseksi. Jos siis tekin olette joskus miettineet, miksi etenkin yksityisten, pienten autokorjaamoiden pihalla makaa autonromuja vieri vieressä, tässä eräs mahdollinen syy!



Käytin CMS 2021:n peluun aikana paljon aikaa miettien sitä, milloin peli oikeastaan on sopivan haastava ja milloin taas ärsyttävä. Tuntuu, että kokemus on lähes jatkuvasti tällä rajalla, pysyen kuitenkin hiuksenhienosti sillä puolella, että hanskat eivät putoa. Paljon merkitsee se, että pelaajalle näytetään jo alussa kohtalaisen kuumottavaa sisältöä, johon ei kuitenkaan pääse heti käsiksi. Olin erityisen innoissani mukana olevista 80-luvun laatikkojenkeistä. Halusin kovasti päästä rakentelemaan sellaisesta projektia, joten jaksoin jälleen kerran leikkiä satunnaisen perheauton kanssa viankätkentää ja turhautua, kun tyhjennettyäni kolmannen kerran öljyt koneesta se vika olikin lopulta polttoainepumpussa. Jokaisen vian siis saa lopulta paikallistettua purkamalla auton aivan alkutekijöihinsä, mutta tähän kuluu huomattavan kauan aikaa. Sivumennen sanoen aikaa kului ihmeen kauan myös pelin käynnistykseen, vaikka se oli asennettuna NVMe-levylle.


Vaan kuten sanottu, tästä huolimatta pelasin peliä kymmeniä tunteja. Siitä muodostui arki-iltojen rutiini: kun halusin nollata päätä työpäivän päätteeksi, laitoin Yle Areenasta soimaan jonkin podcastin (pelin oma musiikki kun on edelleen kamalaa) ja kuuntelin sitä samalla, kun naksuttelin osia irti ja takaisin kiinni. Peli on vähän kuin puhdetyötä tai askartelua, mutta ilman sitä pakollista vaihetta, jossa tulee rikkoneeksi tai kadottaneeksi jonkin tärkeän osan ja joutuu taas laittamaan homman tauolle. Jotain on siis tehty oikeinkin, kun aiemmin lähinnä raivostuttanut peli onnistuu nyt jo ajoittain tuottamaan aitoa tyydytystä. Vaan tulkoon siis sanotuksi, että grindaustahan tämä on edelleen – nyt vain hieman helpommin sulateltavassa muodossa.

Testikokoonpano: AMD Ryzen 9 3900X, 32 Gt RAM, GeForce RTX 3080, Windows 10 Pro