Goichi “Suda51” Suda ja Grasshopper Manufacture ovat vuosien varrella erikoistuneet puhtaaseen kaaokseen. No More Heroes, Shadows of the Damned, Lollipop Chainsaw, Killer is Dead, Let it Die ja lukuisat muut mielipiteitä jakaneet pelit ovat todistaneet, että tiimi on valmis kokeilemaan jos jonkinlaisia ideoita vaihtelevin tuloksin. Kun kurottaa kohti sateenkaarta, välillä väistämättä putoaa myös ojaan.


Dynaamisen kaksikon tuorein yritelmä, No More Heroes III, on kuin tislattua Sudaa suuressa pullossa. Se yhdistelee lennokkaita ideoita toisiinsa ilman ennakkoluuloja. Tuloksena on peli, joka heittää kaikki aistit miltei ylikierroksille.



No More Heroes III:n taustatarinassa pieni poika löytää metsän siimeksestä syöksyneen avaruusaluksen, jonka sisuksissa piileskelee pieni ja söpö karvapallo, Fu. Fu antaa pojalle superälyn, jonka avulla tämä rakentaa avaruusaluksen ja auttaa Futa palaamaan kotiplaneetalleen aivan hämärien agenttien nokan alta.

20 vuotta myöhemmin Fu palaa. Poika on superälynsä avulla noussut puolta maailmaa hallitsevan yrityksen toimitusjohtajaksi, mutta vielä paremmin menee Fulla, joka on pahan galaktisen imperiumin prinssi. Prinssi, joka on nyt saapunut maapallolle valloittamaan koko roskan yhdeksän legendaarisen kätyrinsä avulla.


Onneksi ihmiskunnalla on puolustajansa, Travis Touchdown. Maailman viimeinen sankari, jonka tehtävänä on taistella läpi prinssin kätyreiden yksi kerrallaan ja pelastaa maapallo tuholta. Mutta mikään ei ole koskaan helppoa, joten siinä välissä Travis saa viettää tuntikaupalla aikaa ajellen nurmikoita ja tehden muita hanttihommia, jotta galaktisten pahisten vaatimat osallistumismassit saadaan maksettua.

Pelin tarina on pintapuolisesti mitä sattuu, mutta se on ihan OK, sillä No More Heroes tietää sen itsekin. Kaikenlainen ironinen silmänisku pelaajille on todella vaarallista puuhaa, sillä jos tekee vaikka ärsyttävältä tuntuvan pelin, ei sitä saa pelastettua, vaikka miten muistuttaisi jatkuvasti pelaajille, että juu, tiedetään, että peli on paskaa mutta koitetaan pelata sitä ironisesti.


No More Heroes onnistuu tässä tasapainoittelussaan hyvin, joskaan kaikki eivät välttämättä jaa mielipidettäni. Itse kuitenkin nautin suuresti siitä, kun pomo pitää ennen pomomatsin alkua pitkän palopuheen huikean yliluonnollisesta aseteknologiastaan, vain, jotta Travis Touchdown voi kuitata koko hypetyksen toteamalla, että juu, nämä ovat ihan tuttuja juttuja maapallolla ja videopeleissä, ja että voisi olla kaikkien kannalta parasta, jos pomo nimeäisi hyökkäyksensä loogisesti. Pelaajat kun tykkäävät siitä, jos pomotaistelut ovat selkeitä.

Tai miten olisi vaikka se, että dramaattinen välianimaatio keskeytetään, jotta Travis Touchdown voi käydä kaverinsa kanssa pitkän keskustelun Takashi Miiken kontribuutioista japanilaisen elokuvan kaanoniin? Koska kukaan ei jaksanut ostaa oikeuksia Miiken teoksiin, kaikki elokuvien nimet ja jopa Miiken oma nimi on sensuroitu muuttamalla yksi kirjain kustakin tähdeksi. Niin huikean laiskaa, niin huikean oivaltavaa.

Tällainen samanlainen asenne ja meno värittää koko peliä ja tuntuu usein siltä kuin pelaisi jonkun muinaisen punk-harrastelijalehden peliversiota, joka on vedetty pariin kertaan likaisen kopiokoneen läpi.



Vaikka huikean likainen retro-punk-grunge-estetiikka, rosoiset pikseligrafiikat, kuluneiden CRT-monitorien kautta katsellut VHS-välianimaatiot ja muut taidevalinnat ovatkin oikopolku suoraan sydämeeni, No More Heroes III on lopulta videopeli, jota pitäisi myös pelata.

Kyseessä on kolmannen persoonan toimintapeli, jossa piisaa vaikeustasoa. Peruspelattavuus on simppeliä, mutta heikoista ja voimakkaista hyökkäyksistä, Traviksen erikoiskyvyistä ja oikea-aikaisia reaktioita painottavasta väistösysteemistä muodostuu toimiva kokonaisuus. Ensimmäisten parin tunnin ajan pelaaminen sujuu ilman ongelmia, mutta peli on selvästi vielä tutoriaalivaiheessaan. Jo toinen pomo ottaakin sitten luulot pois hyökkäilemällä tehokkaasti ja nopeasti. Oma pelini pysähtyi tähän pitemmäksi aikaa, kun kävi ilmi, että en ollut oppinut väistösysteemiä aivan niin hyvin kuin olisin voinut toivoa.


Jos perusvihollisilla on kaikilla omat ja hyvin persoonalliset pelityylinsä, jotka täytyisi opetella, jos aikoo pärjätä pätkääkään. Pomot ovat sitten aivan oma lukunsa ja niihin kannattaa suhtautua hieman Dark Soulsin henkisesti. On ihan OK, jos pomo ei kaadu ensimmäisellä tai viidennelläkään yrityksellä.

Urakkaansa voi helpottaa parantelemalla hahmonsa ominaisuuksia tai rakentelemalla uusia piirejä Traviksen Switch-henkiseen kuolemanhansikkaaseen, mutta mikään ei ole ilmaista. Niinpä onkin syytä varata aikaa myös runsaalle sivutehtävien tekemiselle. Niissä taistellaan minipomoja ja vihollisaaltoja vastaan, kerätään skorpioneja ramen-kokin raaka-aineiksi, ajellaan nurmikoita ja tehdään ties mitä muutakin.


On kieltämättä tunnustettava, että nämä sivujutut alkavat aika nopeasti tuntua puulta, koska esimerkiksi ruohonleikkuu on ruohonleikkuuta kerrasta toiseen, mitä nyt aikaraja muuttuu koko ajan tiukemmaksi. Silti valtaosta peliajasta koostuu juuri niiden läpi kahlaamisesta, koska pomomatseihin päästäkseen täytyy ensin murhata pino minipomoja ja tämän jälkeen kerätä vino pino massia sisäänpääsymaksun kuittaamiseksi.

Tekniikkansa puolesta peli toimii pääosin hyvin. Kun suorituskyvyllä on oikeasti väliä, eli vaikka pomomatseissa ja taisteluissa, peli pyörii sujuvasti ja ilman takeltelua. Mutta esimerkiksi avoimessa maailmassa liikkuminen on jatkuvasti tökkivää ja pahimmillaan miltei pelikelvotonta kun ruudunpäivitysnopeus pyörii yksinumeroisissa luvuissa.




Veikkaan, että No More Heroes III tulee jakamaan mielipiteitä todella voimakkaasti. Jotkut tulevat varmasti rakastumaan sen likaisen punk-henkiseen ilmeeseen, neljättä seinää rikkovaan tarinaan ja jatkuviin sivuhyppyihin. Ja kieltämättä tämä onkin se vähimmäisvaatimus, jotta pelistä saisi mitään irti, sillä tyyli painaa tässä vaakakupissa paljon.

Itse pelattavuus on myös ristiriitaista osastoa. Pomomatsit ovat viihdyttäviä, näyttäviä ja hauskoja. Muu peli… no, ensimmäisillä kerroilla vessojen tukosten avaaminen tai ruohonleikkuu vielä hymyilyttävät, mutta entä kymmenennellä? Ymmärrän, että jos No More Heroes III olisi pelkkää pomotykitystä, se olisi aika lyhyt peli. Mutta olisiko se huonompi juttu kuin se, että peli on pitkä, mutta enimmäkseen ei niin hirveän viihdyttävä? Ja olisiko kahden ääripään välille voitu löytää jonkinlainen toimivampi kompromissi?


Toisaalta kompromissit eivät ole millään tasolla No More Heroes III:n juttu. Joku on taas päästänyt Sudan vauhtiin ilman sen suurempaa valvontaa ja tuloksena on peli, joka on niin kehittäjänsä näköinen kuin olla voi. Hyvässä ja pahassa.