Puolalainen Bloober Team on jo vuosien ajan tehnyt omalla tyylillään persoonallisia kauhupelejä, jotka yleensä pääsevät kohtalaisen lähelle sitä kaivattua “hyvä peli” -tilaa, mutta jotkut pienet tai suuremmat ongelmat kampittavat projektit kerran toisensa jälkeen.


Firman tuorein peli on vuoden takainen The Medium, joka sai äskettäin uuden sukupolven versionsa, jotka olivat minulle myös se ensimmäinen kosketus peliin. Pitkään näytti siltä, että Bloober Team olisi vihdoin saanut ne perinteiset ongelmansa korjattua, mutta turha toivo. The Medium kaatuu jälleen kerran ikäviin ja hämmentäviin ongelmiin.



Pelin keskipisteessä on Marianne, nuori nainen, jolla on hämmentävä ja ainutlaatuinen kyky. Hän pystyy näkemään henkiä, sekä siirtymään elävien ja kuolleiden maailmaa erottavan verhon toiselle puolelle, tutkimaan kuolleiden maailmaa. Toistaiseksi kyvystä ei ole ollut Mariannelle hirveästi iloa, mutta kun hänen ottoisänsä hautajaisten tiimoilla outo puhelinsoitto paljastaa, että Marianne ei olekaan kykynsä kanssa ehkä yksin, tulevaisuus näyttää kerrankin valoisalta.


Toivo on tietenkin turhaa. Puhelinsoitto johdattaa Mariannen hylättyyn Niwan lomakeskukseen, jonka aikanaan Puolaa hallinnut neuvostohallitus on rakennuttanut vuosikymmeniä sitten puolueen ahkerille työläisille. Nopeasti käy selväksi, että Niwan lomakeskusta ei ole hylätty kommunismin romahtamisen tai muiden arkisten asioiden johdosta, vaan koska paikka on aivan helvetin kummiteltu. Joka kulman takana vaanii levottomia henkiä, jotka kaipaavat pelastusta ja rauhaa, tai ehkä vähän synkempiä asioita.

Ensimmäisen puoliskonsa ajan The Medium vaikutti erinomaiselta peliltä. Hyppysäikyttelyn sijaan se keskittyi todella tiiviin tunnelman rakentamiseen. Niwan lomakeskus näyttää brutalistisen kauniilta ja kuolleiden maailmaan on haettu avoimesti inspiraatiota Zdzis?aw Beksi?skin maalauksista. Kuolleiden maailma on groteski, mutta ei niinkään pelottava, kuin surullinen paikka. Se on täynnä eksyneitä sieluja, jotka eivät löydä tietä eteenpäin, vaan pyörivät vuosikymmenten ajan traumojensa keskellä, tullen jatkuvasti hullummiksi ja muuttaen myös ympäristöään rumemmaksi.


Kun pelin teemana vielä ei ole mitään kummitusten lahtausta vaan niiden ymmärtämistä ja auttamista, The Medium teki minuun todella positiivisen ensivaikutelman. Surullisen kaunista tunnelmaa, rauhallista ongelmanratkontaa ja yllättävän koskettavaa pohdintaa traumojen ja tragedioiden luonteesta ja seurauksista.

Ja sitten peli heittää vertauskuvallisen voltin.



Tässä kohtaa alkavat tarinaspoilerit, mutta niitä on tässä tapauksessa mahdoton välttää, koska The Mediumin ongelmat pyörivät yhden ison mustan aukon ympärillä: pelin kirjoittajat puraisivat aivan liian ison palan ja koko peli tukehtuu siihen.

Noin pelin puolivälissä rauhallinen tunnelmointi jää vähemmistöön, kun Niwan lomakeskukseen ilmestyy yliluonnollinen ja täysin sekopäinen kummitus, joka jahtaa Mariannea sekä henkien maailmassa että meidän todellisuudessamme. Kummitukselta juoksentelu ja piileskely kankeissa toimintakohtauksissa on ärsyttävää ja penseää puuhaa, koska useamman minuutin mittaiset kohtaukset ovat käytännössä litania valintoja, jotka täytyy tehdä oikein, tai muuten edessä on välitön kuolema. Vaikka peli väittää olevansa PlayStation 5 -natiivi, lataustauot ovat myös eeppisiä, joten saman sokkelon tutkiminen kuudetta kertaa putkeen syö nopeasti miestä.


Olin jo tässä kohtaa valmis näyttämään The Mediumille keskisormea, mutta koska kyseessä oli arvostelunakki, päätin sissittää eteenpäin. Ja sitten peli kompastuukin naama edellä mutaan.

Käy ilmi, että pelin suuri ja paha hirviö on pedofiili, joka useita vuosia vainosi Niwassa lomailevien perheiden lapsia ja jatkaa vielä kuolemansa jälkeenkin näiden henkien kiduttamista. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään ehdottomia ongelmia tällaisten asioiden käsittelemisen suhteen, sillä hyvät tarinat pystyvät käsittelemään myös todella vaikeita ja kipeitä asioita, sekä ehkä myös tekemään niitä ymmärrettäviksi erilaisille ihmisille. Mutta se vaatii paljon enemmän taitoa kuin Bloober Teamin kirjoittajilta löytyi.


Oma filosofiani on, että edes pahojen ihmisten tuomitseminen hirviöiksi ei ole lopulta kovinkaan järkevää, vaikka se onkin lohdullista käsien pesemistä: tämä tyyppi oli syntyjään rikki, joten oli ihan väistämätöntä, että nyt kävi näin. On toki hyvin raskasta, mutta myös tarpeellista, kohdata vaikka se tosiasia, että keskitysleireillä kaasukammioita operoineet massamurhaajat olivat aivan tavallisia perheenisiä ja veljiä, jotka olosuhteiden seurauksena ajutuivat tekemään kammottavia tekoja. Jos yritämme ymmärtää nämä olosuhteet, voimme ehkä tulevaisuudessa ehkäistä niiden toistumisen.

The Medium yrittää tehdä saman tempun murhanhimoiselle pedofiililleen, vieläpä todella kömpelösti ja väärästä perspektiivistä. Se ei yritä ymmärtää sitä, miksi tavallinen poika kasvoi murhaavaksi pedofiiliksi, vaan yrittää tehdä tästä sympaattisen hahmon. Ja hei, ehkä paremman tiimin käsittelyssä se olisi mahdollista, sillä toki tavallaan myös pedofiilit ovat uhreja. Mutta jälleen: Bloober Team ei pääse lähellekään vaadittua tasoa, eikä usean tunnin sessio “isäpuoli löi minua, joten nyt raiskaan ja murhaan lapsia, yhyy” -soopaa ole asian kypsää käsittelyä saati sitten pelaamisen arvoista sisältöä.



The Medium on kehnon pelikokemuksen ohella myös aika kehno tekninen kokonaisuus. PlayStation 5 -versio kyllä hyödyntää konsolin DualSense-ohjaimen ominaisuuksia esimerkiksi vastustavien liipaisinten ja hyvien tärinöiden myötä, mutta kaikki muu tökkii. Peli näyttää kauniilta, mutta ei niin kauniilta, että jatkuva ruudunpäivityksen takeltelu ja ajoittainen diaesitykseksi taantuminen olisivat lähellekään ymmärrettäviä tai hyväksyttäviä juttuja. Tiettävästi myös Xbox-originaali kärsi prikulleen samoista ongelmista jopa Series X:llä pelattuna, joten tämä ei toki ole mitään uutta.


Lopputuloksena on peli, joka suoraan sanoen lähinnä ärsyttää minua. Ensimmäisen puoliskonsa ajan The Medium oli erinomainen kokemus. Melankolinen neuvostoraunioiden tutkiminen on todella kiehtovaa ja koskettavaa puuhaa ja jos tiimi olisi vain malttanut keskittyä siihen, tuloksena olisi voinut olla Bloober Teamin paras peli. Mutta ei. Puolivälin jälkeen pelaaminen muuttuu kehnoksi hiiviskelyksi ja toiminnaksi ja tarina todellakin vetää kunnon turvat tuottaen vain hämmennystä, ärsytystä ja turhautumista.

Ehkä sitten ensi kerralla?