Battlefront.com:in ja 1C Company:n yhteistyöstä syntynyt, toisen maailmansodan aikoihin sijoittuva ToW2 on täynnä yritystä, mutta siinä missä ensimmäinen ToW meni metsään, suksii sen jatko-osa Tunisian aavikoille. Theatre of War II paljastuikin testissä nimensä veroiseksi, sillä pelaaja jää kirjaimellisesti vain katsojaksi tässä diaprojektorilla esitetyssä sotanäytelmässä.

Theatre of War -pelisarja jatkaa siitä mihin jäikin, muutenkin kun ajanjaksollisesti. Ensimmäinen ToW oli uskomattoman raskas pelimoottorinsa takia, eikä ToW2 tee siinä poikkeusta. Testikoneeni, joka ei kuitenkaan aivan vielä ole täysi nuhapumppu Radeon HD 4870 näytönohjaimineen ja Quad-prossuineen, ei saanut pelikokemuksesta ahdistavaa parempaa. Suorituskyvyn maksimoiminen grafiikka-asetuksia näpertämällä ei tehnyt sekään juuri mitään eroa edelliseen, joskin muutti entisestään karun grafiikan rumaksi. Kyseessä voi myös mahdollisesti olla taas, kuten edeltäjänsäkin kohdalla, pelin yhteensopimattomuus tupla- ja neliydinprosessorien kanssa.



ToW2 hehkuttaa olevansa pikkutarkin ja ainakin informaation puolesta realistisin RTS päällä maan. Tämä on luultavasti totta ja peli sisältääkin nippelitietoa pienimpään mahdolliseen detailiin saakka. Melkein täydellisenä WWII:n kalusto-oppaana toimiva peli on tämän "oheismateriaalinsa" lisäksi myös pelillisesti pilkkua viilaava. Pelimoottori tekee itsessään jatkuvasti uskomattoman määrän laskelmia eri taistelutilanteista ja yksiköiden yksityiskohtaisista manöövereistä. Tämä tekee pelistä automaattisesti erittäin raskaan, kun ruudulla on kerralla hieman enemmän säpinää. Esimerkkinä tästä yhtälö, jossa pelimoottori laskee tykistön ammuksen realistisen lentoradan ilmasto-olosuhteisiin nähden, sen osumiskulman vihollistankin panssariin, ja näin ollen kudin oikean lävistysvoiman, sekä sen tekemän vahingon ajoneuvolle ja sen miehistön eri jäsenille. Voi vain kuvitella laskujen määrää, kun tantereella rymistää kymmeniä tankkeja, muutaman joukkueen verran jalkaväkeä, ja koko oopperaa säestää täyslaidallinen pitkän kantomatkan tykistöä. Realistisuus on siis todellakin yritetty viedä huippuunsa. Valitettavasti se tekee ToW2:sta kuitenkin lähes mahdottoman pelattavan hieman vanhemmilla koneilla.



Moninpelimahdollisuuden lisäksi pelistä löytyy kolme yksinpelikampanjaa, joissa pääsee ohjastamaan niin USA:n, Britannian kuin Saksankin joukkoja yhteensä 15 tehtävän verran. ToW2:ssa rakentaminen ja resurssienkeruu on jätetty pois kokonaan ja peli keskittyy puhtaasti realististen taisteluiden mallintamiseen niillä joukoilla, jotka tehtävän alussa annetaan. Jokaisen tehtävän alussa pelaaja pääsee rauhassa muodostamaan joukkonsa reservin annista, kasaamaan erilaisiin tehtäviin soveltuvia ryhmiä yhdistelemällä yksikköjä, sekä asettelemaan yksikkönsä strategisesti mieleisiin paikkoihin taistelutantereella lähes ilman rajoituksia. Erinäiset poterot, juoksuhaudat, rakennukset ym. antavat mahdollisuuden sommitella joukkonsa esim. puolustusasemiin ja vain myös oikeassa elämässä pätevät ilmiselvät lait ( vrt: Tiger -tankkia et voi asettaa minkä tahansa rakennuksen katolle ) määräävät sijoittelualueen. RTS:n ja vuoropohjaisen strategiapelin väliin putoavassa naksuttelussa ajankulun voi myös pysäyttää kokonaan, mikä helpottaa osaltaan siirtojen tekoa. Pysäytysominaisuus tulee myös vastaan jatkuvalla syötöllä, vaikket sitä itse tahtoisi. Peli nimittäin ilmoittaa jokaisen yksikkösi kuolemasta erikseen pysäyttämällä taistelun ja zoomaamalla juuri tuhoutuneeseen unittiin. Kyseinen pieni feature hidastaa muutenkin katkovan taistelun jouhevuutta, ja on samalla yksi ToW2:n ärsyttävimmistä ominaisuuksista, joita niitäkin tosin löytyy useita.



Varsinaisen taistelun alkaessa yksikköjä on enää turha yrittää mikromanageroida. Se ei tosin haittaa, sillä jo kahden sotilasryhmän liikuttelu tutoriaalissa teki selväksi, että näpertely on ToW2:n kohdalla turhaa. Tekoäly yrittää nimittäin helpottaa pelaamista, eikä kuuntele käskyjä halutusti, vaan tekee omat päätelmänsä esim. siitä, mikä on liikuteltavalle yksikölle milloinkin "parasta". Oli kyse sitten suoran kadun ylittämisestä, puunrungon taakse piiloutumisesta tai matalan aidan ylittämisestä, tekoäly tuntuu tyrivän kaikessa. Useampaa yksikköä yhtäaikaa ryhmänä liikuteltaessa jokainen niistä sekoilee lähes poikkeuksetta eri suuntaan kuin on käsketty, tekoälyn yrittäessä löytää lähintä vapaata "piilopaikkaa" tai turvallisinta reittiä määränpäähän. Tekoälyn kehittäjät ovat selvästi olleet hyvällä asialla helpottamassa massiivisten taisteluiden ohjastamista, mutta tässä tapauksessa se ei yksinkertaisesti toimi. Mieluiten yksiköiden soisi tekevän juuri niin, kuin niiden milloinkin käsketään. Lisäksi yksiköiden reagointi komentoihin on hidasta realistisuuden asettamissa puitteissa ja tekee pelikokemuksesta todella tahmaisen. Jokainen komento tietää esim. jalkasotilaan kohdalla ylimääräistä rypemistä, sekoilua, maasta nousua/laskua ja aseen vispausta joka tuntuu vievän ikuisuuden. Turhauttavan pelikokemuksen ehkä huvittavin noteeraus oli se, että muuten niin realisminhakuisessa pelissä jalkamies joutuu etsimään itseään huomattavasti matalammasta kiviaidasta miehen mentävää aukkoa, kun vihollinen lataa muutaman metrin päässä MG-42:lla sarjaa takaraivoon.



Yksi pelin ainoista mielenkiintoisista asioista tuhdin informaatiopaketin ohella on taisteluiden jälkeinen kehityspisteiden jakaminen. Jokaisella yksiköllä on useita eri taito- ja osaamisalueita joita voi kehittää pelin edetessä, mikäli yksikkö on selvinnyt hengissä.
Monipuolista ja hauskaa tästä tekee se, että esimerkiksi sotilas, jolla ei ole yhtään taitopistettä Driver-osiossa, ei kykene ohjastamaan taistelukentällä yhtäkään ajoneuvoa. Tämä lisää ryhmänmuodostuksen strategista painoarvoa ja tuo peliin lisää syvyyttä. Mikäpä olisi mehukkaampaa kuin kouluttaa kourallinen Scout & Accuracy -pojoilla ryyditettyjä tarkk'ampujia nappailemaan vastustajan veteraanisotilaita pois elävien kirjoista.

Teksti: Miika Halmetoja