The Legend of Zelda on pitkä ja pääosin arvostettu pelisarja, joka on vuosien varrella tarjoillut pelaajille jos jonkinlaisia kokemuksia. Sarjan tuorein peli, Breath of the Wild, on yleisen mielipiteen mukaan modernin pelaamisen mestariteos (enkä lähde väittämään vastaan), mikä oli jopa hieman yllättävää. Se sarjan edellinen peli kun oli kaikkea muuta.


Jos Zelda-pelejä lähdettäisiin järjestämään parhausjärjestykseen, ainakin oman listani pohjalta – ei ehkä alimmalta sijalta, mutta hyvin läheltä – löytyisi vuonna 2011 julkaistu Skyward Sword, joka aikanaan lähinnä hämmensi ja ärsytti.

Tämä on toki vain sitä parempi syy julkaista pelistä modernisoitu uusintaversio, sillä kun kehitystiimi saa uuden tilaisuuden paikata 10 vuoden takaisia virheitään, kenties se Skyward Swordkin nousee sieltä listan pohjasijoilta ylöspäin.

Tai kenties ei?



Skyward Sword on vuoden 2021 perspektiivistä hyvinkin kiintoisa Zelda-peli. Ensinnäkin se on sarjan toistaiseksi viimeinen perinteistä kaavaa seuraava peli, jossa pelaaja etenee tiukan skriptatusti tarinaa eteenpäin yksi luolasto kerrallaan. Kuten yleensäkin, Linkin tehtävänä on pelastaa prinsessa Zelda ja koko valtakunta muinaiselta pahalta, joka tällä kertaa ei tosin ole Ganon vaan mahdollisesti emorock-bändistä potkut saanut demoniprinssi Ghirahim.


Jotta tämä onnistuisi, Linkin täytyy kiertää pitkin maita ja mantuja keräämässä aarteita ja esineitä, joita sitten hyödynnetään luolastoissa ja niiden sisältämissä pomotaisteluissa. Skyward Sword sai aikanaan paljon lokaa niskaansa juuri tarinastaan, tai oikeammin sen rytmityksestä. Remasterointia varten kehitystiimi kehui hioneensa pois ongelmakohtia, mutta tuloksena ei ole vieläkään läheskään ongelmaton pelikokemus.

Skyward Sword HD:n ensimmäiset tunnit ovat todella tuskallisen hitaita, kun joka toisella askeleella joku pysäyttää Linkin opettaakseen tälle, että analogitikkua liikuttamalla muuten sitten liikutaan. Tuunaus tuntuu lähinnä tarkoittavan sitä, että aiemmin kokemusta vielä enemmän hidastaneet sivutehtävät ovat nyt vapaaehtoisia, mutta Linkin taikamiekassa asustava miekan hengetär Fi hyppii edelleen esiin latomaan ruudulle h-y-v-i-n h-i-t-a-a-s-t-i p-ä-i-v-i-t-t-y-v-i-ä ja skippaamattomia ohjeitaan ja tarinadumppejaan.


Kun huomioidaan, että ne luolastot ovat selkeästi Skyward Swordin parasta sisältöä, on miltei rikollista, että niiden välinen pliisu sisältö vie edelleen niin suuren osan pelistä. Ennen ensimmäistä luolastoa edessä on helposti neljän tunnin verran tutoriaaleja ja suorastaan kehnoa puoliavoimen maailman kohellusta. Joku voisi kuvitella, että tämän jälkeen peli sitten pääseekin kunnolla vauhtiin, mutta toisin kävi: luolastojen välissä on jatkuvasti aivan liikaa edestakaista ravaamista ja selkeästi pelikokemusta pitkittävää puhdetyötä.

Otetaan pieni käytännön esimerkki. Breath of the Wildin tavoin Linkin kilvet ottavat käytössä vahinkoa ja hajotessaan muuttuvat käyttökelvottomiksi. Samaten kaupoista ostetut parannuspullot tietenkin ovat kertakäyttöisiä. Oletetaan, että pelaaja onnistuu kuolemaan pomotaistelun aikana ja meni yrityksessään naukkailemaan parannusjuomia tai rikkomaan kilpensä. Kuoleman jälkeen peli tarjoaa mahdollisuutta yrittää uudelleen, mutta parannusjuomat ovat yhä juotuja ja kilpi edelleen rikki. Edessä on matka takaisin taivaalle ja kotikylään, jossa voi korjauttaa varusteensa ja ostaa uudet juomat.


Niin, ellei sitten huomannut tallentaa juuri ennen pomotaistelua, jolloin voi vain ladata tallennuksensa ja yrittää uudelleen. Miksei sitten samaa vauhtia voi uusintayrityksessä palauttaa pelaajaa matsia edeltävään tilaan? Miksi pelissä on yhä lukemattomia sivutehtäviä, joissa täytyy matkustaa puolen maailman halki kuullakseen pari riviä dialogia ja palata sitten taas alkupisteeseen? Miksi tällaisia ongelmakohtia ei ole korjattu?



Koska alkuperäinen Skyward Sword oli Wii-peli, luonnollisesti se hyödyntää Wiin liikeohjausta täysillä. Moisesta pitävät voivat liikeohjata myös Skyward Sword HD:tä, ainakin jos kotoa löytyy pari Joycon-ohjainta. Ilahduttavasti liikeohjaukset toimivat myös Switch-versiossa mainiosti, kenties jopa alkuperäistä paremmin, koska Joyconit tuntuvat olevan tarkemmat liikeohjaimet kuin Wiimote aikanaan.


Liikeohjaukset näkyvät ja tuntuvat erityisesti taistelussa, sillä koko systeemi on rakennettu sen idean varaan, että Link pystyy heiluttelemaan miekkaansa puolelta toiselle, alhaalta kohti taivasta tai viistosuuntiin. Myös viholliset on suunniteltu tämä mielessä. Jos hirmuisen lihansyöjäkasvin suu aukeaa vaakatasossa, sitä on turha yrittää huitoa muista suunnista. Jos karmea örkki torjuu vasemmalle, sitä pitää tietenkin lyödä muusta suunnasta. Alun jälkeen vastaan tulee monipuolisempia vihollisia, kuten vaikka skulltula-hämähäkit, joiden seitissä roikkuvat versiot täytyy ensin huitaista heilumaan puolelta toiselle ja sitten tökkiä hengiltä mahan kautta.

Taistelu on aktiivista ja hauskaa puuhaa, eivätkä liikeohjaukset tietenkään siihen lopu. Linkin kyytikoneena toimivalla linnulla lennetään Joyconeja räpyttelemällä, liaanissa heilutaan ohjainta liikuttelemalla, köysillä tasapainotellaan ohjaimen avulla ja niin edelleen.


Mutta entä jos ei tykkää liikeohjauksista? Nyt mennäänkin sitten hämärämmille vesille, sillä Skyward Sword HD:tä pystyy myös pelaamaan analogitikuilla, joskaan ei hirveän hyvin. Vasen tikku liikuttaa Linkiä, oikea tikku taas vastaa liikeohjauksen eleitä, joten esimerkiksi kameran ohjaus ei onnistu suoraan oikealla tikulla, vaan ensin täytyy pitää yhtä olkapäänappia pohjassa. Muuten tikku vain heiluttelee miekkaa. Samaisella tikulla tehdään kaikki muukin: heilutaan liaaneissa, tähdätään heittoaseita, tasapainotellaan köysillä ja niin edelleen.

Suurin ongelma näissä perinteisemmissä kontrolleissa on, että ne ovat kovin ruuhkaiset ja sekavat. Pelin aivan ensimmäinen pomo esimerkiksi teleporttailee Linkin taakse, jolloin pitäisi samaan aikaan juosta karkuun ja yrittää kääntää kameraa pomoa kohti, jotta saa taistelussa elintärkeän lukituksen tajuamaan, että parin metrin päässä on hyökkäystään lataava pomo. Sitten pitäisi kameran heiluessa yrittää väistää isku tai torjua se kilvellä painamalla vasenta analogitikkua pohjaan. Ellei siis yritä pyörähtää pomoa päin juoksemalla ja SITTEN painamalla vasenta analogitikkua pohjaan.


Kontrollien kanssa kyllä oppii enimmäkseen elämään, mutta ei niitä toimiviksi voi kehua millään. Toisaalta en kyllä lonkalta keksi, miten liikeohjaukset saa hirveän paljon paremmin puristettua analogiohjaimelle. Ehkä koko idea on alun perin vähän kehno?



Eräs uusintaversion piirre on selvästi onnistunut ja se on ulkoasu. Skyward Sword oli jo alkujaan ihan kivan näköinen peli ja 1080P-resoluutiolle käännetty HD-remasterointi on vielä komeampi. On epäselvää, onko pelin tekstuurit piirretty uudelleen käsin vai ajettu vain algoritmin läpi, mutta tulos toimii. Tekstuureihin on lyöty mukaan kivaa öljyvärimaalausta muistuttavaa tunnelmaa, joka korostuu sitä enemmän, mitä kauempaa esineitä katselee.


Kun peli vielä pyörii vakaasti 60 FPS:n nopeudella, visuaalinen puoli on kunnossa, puhuttiinpa sitten tekniikasta tai taiteesta. Tämä on oikein kivaa, sillä yhdistettynä Skyward Swordin oikean orkesterin esittämään soundtrackiin tuloksena on yksi Zelda-historian parhaista audiovisuaalisista paketeista.

Onkin selvää, että kehitystiimi on kyllä tehnyt työtä remasterointinsa eteen, mutta suuni on silti hieman mutrussa. Rehellisesti sanoen Skyward Swordin ongelmien korjaaminen olisi vaatinut paljon enemmän työtä kuin pelkältä HD-remasteroinnilta voi realistisesti odottaa. Puhumme pikemminkin täyden, alusta alkaen toteutetun uusintaversion tasoisesta työstä. Sellaisesta Resident Evil 2 Remakesta.


Skyward Sword tuntui jo 10 vuotta sitten kankealta ja vanhanaikaiselta peliltä, eivätkä kuluneet vuodet ole ainakaan pienentäneet ongelmia. Vaikka pahimpia solmukohtia onkin auottu, kokonaisuus tuntuu yhä kankealta. Mukana on myös paljon hyviä hetkiä, hyviä ideoita, hauskoja hahmoja ja toimivia luolastoja, mutta niistä nauttiminen vaatii turhan paljon puhdetöitä ja sähellystä.