Keväämmällä ennakoitu Super Magbot julkaistiin 22. kesäkuuta PC:lle ja Nintendo Switchille team17:n toimesta. Indietiimi Astral Pixelin ensimmäinen julkaistu peli pyrkii erottumaan tasohyppelypelien markkinoilla oman näköisellään idealla, jossa hyppääminen ei ole mahdollista.



Pieni kertaus taustatarinasta: Magnetian aurinkokunnassa on epätavallinen tähti, jonka synty on lennättänyt planeetoille voimakkaita, magneettisia sirpaleita. Niinpä koko galaksi on vaarassa, kun iso, paha asteroidi uhkaa vallanhimossaan syödä nuo sirpaleet ja tuhota samalla kaiken tieltään. Neuvokkaat MagTekin asukkaat lähettävät matkaan rakentamansa Super Magbotin, jonka tehtävä on kerätä kaikki sirpaleet ennen vihollista. Erilaisia ympäristöjä edustavia maailmoja on neljä ja jokaisessa niistä on 25 kenttää, mikä tarkoittaa pelattavaa sadan kentän plus yhdeksän bonustehtävän verran. Tarina jää ohkaiseksi, mutta sitä avataan hiukan lisää maailmoissa, joissa autellaan paikallisia ja taistellaan loppupomoja vastaan.


Super Magbot on robotti ja siksi kovin painava, eikä hyppääminen onnistu perinteiseen tasohyppelytyyliin. Botilla on kuitenkin magneettisia voimia, joita hyödyntämällä se voi edetä vauhdikkaan ketterästi erilaisten esteiden ja vaarojen ohi. Kenttiin on upotettuna sinisiä ja punaisia magneettista polariteettia esittäviä kappaleita, joilla on erilaisia ominaisuuksia. Osa pysyy paikallaan, jotkut taas toimivat kuten katoavat tasot tai vaikkapa ilmassa leijuvat trampoliinit. Magbotilla on magneettinen säde, jota suuntaamalla se toimii suhteessa näihin kappaleisiin. Suuntaamalla erinapaiset säteen ja magneetin yhteen botti voi roikkua, nostaa itsensä tai vaihtaa ilmalennon suuntaa ja yhdistämällä punaisen punaiseen tai sinisen siniseen se voi hypähdellä ja väistellä maassa olevia esteitä, jos magneetinkappaleet ovat maassa. Muuten kentät on rakennettu klassisia tasohyppelyelementtejä ja fysiikkaa, kuten liukkaita tasoja ja raitella edestakaisin kulkevia ansoja hyödyntäen.


Kontrollit perustuvat niin hiirellä ja näppäimistöllä kuin ohjaimellakin samaan periaatteeseen, jossa liikutaan 2D-maailmassa sivuttain molempiin suuntiin kahdella painikkeella. Säteen suunnan ohjaus on vapaa ja sinisen ja punaisen välillä vaihdellaan 1- ja 2-painikkeita tai olkapainikkeita käyttämällä. Ohjaus on sopivan intuitiivinen ja helppo, eikä sen omaksumiseen kauaa mene.



Toiminta on todella tiukkaa, sillä esteitä ja ansoja on ripoteltu nerokkaan pirullisesti pitkin kenttiä. Oletuksena kentissä ei ole välietappeja tallentamiseen, mutta ne voi onneksi kytkeä päälle asetusvalikosta. Liikkeiden täsmällinen ketjuttaminen oli ainakin itselleni pidemmän päälle niin vaikeaa, ettei ilman välitallennusta vain pärjännyt. Muita peliä helpottavia, tarjolla olevia ominaisuuksia ovat loputon leijumisaika paikoillaan ilmassa niin kauan kun sädevalinta on klikattuna pohjaan sekä aina automaattisesti täydentyvät lataukset magneettisäteelle. Muuten säteissä on vain kaksi käyttökertaa per väri ja nollaus tapahtuu “maadoittumalla” eli koskettamalla jotakin kiinteää maata kentässä. Jos apuja päättää käyttää, se poistaa samalla mahdollisuuden päästä nopeimpien läpäisijöiden listalle.


Aika alkaa juosta kellossa jokaisen kentän alussa, joten nopeimman pelaajan mainetta jahdatessaan saa olla nopea jaloistaan. Näytön reunassa näkyvästä kellosta stressaaminen jäi jossain 18. tason kohdalla täysin sen jalkoihin, että pääsisin edes maaliin saakka, joten kunnon speedrun-meininkiin eivät omat taidot riittäneet. Samoin lisähaasteita varten keräiltävistä bonussirpaleista koitui todellista päänvaivaa, sillä poimitut sirpaleet saa pitää vasta, kun koko tason on vetänyt läpi kuolematta välissä kertaakaan. Tiukkaa sekin, mutta reilua.

Pomotaistelut ovat keskenään erilaisia, mutta tyyliltään perinteisiä. Ne tuntuvat kestävän kuitenkin suhteellisen kauan ja sisältävät tiettyjä toistoja, joiden kanssa on oltava todella tarkkana. Pomotaisteluissa on kekseliäitä juttuja ja jippoja, jotka tekevät niistä melko vaikeita läpäistä usemmankaan yrityksen jälkeen.



Toistoa tulee väistämättä, kun omaa lähestymistapaansa joutuu suunnittelemaan ja hiomaan useita kertoja. Vastapainona kentissä on erinomaista vaihtelua ja niiden etenemissuunta yksityiskohtineen muuttuu myös. Painon tuntuma pelattavassa robottihahmossa ja sen liikkeissä on erinomaisesti toteutettu, sillä sen joutuminen vapaaseen pudotukseen riipaisee jostain syvältä ja saa reagoimaan hätäisesti. Liikkeiden ketjuttaminen on erityisesti ilmalennon kesken haastavaa, sillä polariteetit muuttuvat usein villiin tahtiin ja on kyettävä toimimaan joka suuntaan tarpeeksi nopeasti.


Maailma ja hahmot koostuvat värikkäästä 16-bittisestä pikseligrafiikasta. Tyyli on kaunis ja selkeä myös pelaamisen kannalta, sillä kaikki oleellinen erottuu taustasta. Hahmosuunnittelu nojaa pitkälti söpöilyyn, mikä on oikein mukavaa tarinan yksinkertaisuus ja kepeys huomioiden. Visuaalisesti painotus on oikeissa asioissa, sillä mekaniikka on itsessään haastava ja pakottaa pelaajan ajattelemaan tottumustensa vastaisesti. Moonsailorin makeat chiptune-melodiat kannattelevat pelin tahtia ja tunnelmaa eheästi, sitoen kokonaisuutta yhteen.


Jos vaikeammat tasohyppelyt ja toiminnalliset pulmapelit sujuvat, Super Magbot on nappivalinta. Peli tuo tyylilajiltaan mieleen Super Meat Boyn, Celesten ja VVVVVV:n, joista pitäville Super Magbotkaan tuskin on pettymys. Oivaltaminen ja onnistuminen pelissä tuntuvat todella hyvältä ja kenttien viimeistely on kiistattoman hieno. Olkoonkin osaamattoman valitusta, että kentät ovat myös ajoittain sadistisen vaikeita, mutta ne ovat taatusti myös taitavien ja intohimoisten tasohyppelyfanien täysin ratkottavissa.

Testattu versio: PC (Steam)
Kone: CPU: Ryzen 7 2700x 4.2 GHz
RAM: G.Skill Trident Z 32Gb 3200 MHz
MSI X470 Gaming Pro Carbon
MSI GeForce RTX 3070 Ventus 3X OC