Vanhojen klassikoiden remasterointeja ilmestyy kuin sieniä sateella! Koronapandemian jarruttaessa uusien pelien kehitystyötä, vanhojen klassikoiden remastereille löytyy onneksi hyvin aikaa. Tällä kertaa testataan, miltä 90-luvun japanilainen roolipeliklassikko SaGa Frontier Remastered näyttää nykyaikaisesta vinkkelistä.



SaGa Frontier on minulle uusi tuttavuus: pelisarja oli maineeltaan tuttu, mutta en ole ikinä pelannut SaGa -saagaa. Siispä arvio onkin kirjoitettu uuden tallaajan näkökulmasta: miten vuonna 1997 julkaistu roolipeli toimii vuonna 2021? Pelin faneille voidaan todeta heti alkuun lyhyesti, että remasterointi vaikuttaa kaikin puolin pätevältä: peli näyttää ja kuulostaa niin hyvältä, kuin lähes 25 vuotta vanhalta peliltä voisi toivoa. Pelaaminenkin toimii moitteettomasti. Käyttöliittymäparannusten ja grafiikoiden päivittämisen lisäksi uudistuksia ovat mm. uuden Fuse-hahmon tarina, paikkojen highlightaaminen sekä mahdollisuus nopeuttaa ja paeta taisteluista. Jos olet vain kiinnostunut siitä, hoitaako remasterointi teknisesti hommansa, niin kyllä hoitaa. Remasterointia pääsee pelaamaan PC:n lisäksi Playstation 4:llä, Nintendo Switchillä sekä iOS- ja Android-mobiilialustoilla.


Kaikille muille on kuitenkin todettava, että SaGa Frontieria ei ole helppoa rakastaa, eikä sitä ole juuri sen helpompaa selittääkään. Parhaiten peliä voi kuvata vertaamalla sitä toiseen japanilaiseen klassikkoon, From Softwaren seikkailupeli Dark Soulsiin. SaGa Frontier ei ole millään muotoa samanlainen peli kuin Dark Souls, vaan ennemminkin perijapanilainen, vuoropohjainen roolipeli, kuten alkupään Final Fantasyt. SaGa Frontierin tyylissä on kuitenkin paljon yhteneväisyyksiä Dark Soulsin kanssa: molemmat pelit omaavat laajan maailman, jota ei avata perinteisellä tarinankerronnalla, kuten dialogilla ja tarkasti käsikirjoitetuilla kohtauksilla, vaan maailma näyttäytyy pelaajalle omalla tahdillaan. Tarina ei ole koskaan pääosassa, vaan ennemminkin tämän avoimen ja erikoisesti rytmitetyn maailman tutkiminen. Dark Soulsia mukaillen mystisyys jatkuu myös mekaniikkojen puolella. Vuosia sitten ihmiset kieltäytyivät neuvomasta Dark Soulsia pelaavia, sillä pelin erikoisten mekaniikkojen ja ideoiden selvittäminen oli puolet huvista. SaGa Frontierin kohdalla on kyse samanlaisesta pelin tutkimisesta. On tosin vaikea uskoa, että nykypäivänä suurin osa pelaajista ei vain kaivaisi internetin läpipeluuohjeita esille.


Paperilla kaikki vielä seuraa genren perinteitä: pelaaja valitsee yhden pelattavista hahmoista/tarinoista, kuten miehensä murhasta lavastetun Emilian, tai isänsä kuolemaa kostavan Redin, ja pelaaja heittäytyy tarinan vietäväksi. Juuri mitään ei selitetä: NPC:t ohjeistavat kenties muutaman sanan verran, aina ei sitäkään. Esimerkiksi aiemmin mainitun Redin tarina alkaa lyhyen prologin jälkeen lentoalukselta, jonka kymmeniä huoneita ja käytäviä samotaan päättömästi, kunnes tie vie sattumalta konehuoneeseen. Konehuoneessa Redin huoltaja kysyy lyhyesti “Oletko valmis?”, jonka jälkeen sankari teleporttaantuu mystisen kasinon etuovelle. Kasinolla pelaajan täytyy juoksennella identtisiä rappusia ylös ja alas, kunnes tajuaa puhua tietyssä kerroksessa tietylle hahmolle, mikä käynnistää tappelun. Kahakan jälkeen Red onkin yhtäkkiä taas ilma-aluksella, ja on aika lähteä seuraavaan tehtävään. “Oletko valmis?” peli kysyy uudelleen. Tällä kertaa pelaaja löytääkin itsensä massiiviselta kartalta, joka on täynnä tutkittavia paikkoja, kuten hotelleja, baareja ja tutkimuskeskuksia. Mihin sinun pitäisi mennä ja mitä sinun pitäisi tehdä?

?

Tarinat kestävät kuulopuheiden perusteella noin kymmenisen tuntia kipale, mutta kaikkia ei rehellisyyden nimissä tullut testattua. Pelin avoin ja tarkoituksella vaikeaselkoinen luonne näkyy myös taisteluissa. Paperilla kaikki on – jälleen kerran – hyvin normaalia: vuoropohjaisessa taistelussa valitaan valikosta isku tai muu toimi, ja katsotaan loppuvatko elinpisteet ensimmäisenä mörökölliltä vai sankarilta. Nyrkki-, miekka- ja tuliasetaistelijoita, taikuutta, mechoja, satunnaisesti opittuja taitoja ja perinteisiä esinevarustesekamelskoja yhdistelemällä SaGa Frontierin taistelu muuttuu kuitenkin hyvin monipuoliseksi ja eriskummalliseksi kokonaissysteemiksi, missä hahmot voivat käyttää ja kehittyä käytännössä millaisiksi taistelijoiksi tahansa.


Painopiste ei tunnu ikinä olevan loogisesti etenevässä vaikeustasossa tai sisällössä, vaan sattumanvaraisuudessa, eri yhdistelmien testailussa ja mekaniikkojen keksimisessä. Pienelle pelaajakunnalle tällaisen erikoisuuden selvittely voi aiheuttaa innokasta hihittelyä, mutta keskivertopelaaja ajautuu todennäköisesti koomaan ennen systeemien ymmärtämistä. Muokattavuus tekee silti vaikutuksen.


Audiovisuaalisesti SaGa Frontier on ihan nättiä seurattavaa. Pikkuiset ukkelit muistuttavat juuri 90-luvusta, ja niiden viehättävyys määräytyy nostalgia-arvon ja henkilökohtaisten preferenssien mukaan: minulle on tosin aina ollut vaikeaa ottaa tosissaan värikkään pallopään esittämää draamaa. Ei sillä että draamaa olisi muutenkaan juuri tarjolla: tarinankäänteet ja dialogi muistuttavat lähinnä päiväkodin tarinatuokioita, ja hienovaraisuus on sillä tasolla, että Joker-nimistä ilkimystä etsiskelevä huippumalli ammuskelee viemärissä vihollispartioita, joihin kuuluu herttuaksi pukeutuva koira, elävä kaktus, robottiukkeli ja meritähti. Joskus vastassa voikin olla (täysin sattumanvaraisesti) esimerkiksi zombeja, keijukaisia tai eläviä villisikapensaita. Dystopisesta vankilasta taas siirrytään suvereenisti cyberpunk-kaupunkiin, jonka viemäriverkoston sortumasta päätyy fantasialuolastoon. Missään ei siis ole järjen hiventäkään.



SaGa Frontier on nimenomaan pienen, hyvin spesifin ryhmän mieleen, mutta peliä on hyvin vaikeaa suositella ulkopuolisille. Tylytys ei ole mukavaa, sillä SaGa Frontierissa on omalla tavallaan charmikasta kokeilunhaluisuutta, mikä on nykyaikana niin monesti kadoksissa. Ikävä kyllä kokonaisuudessa ei tunnu olevan mitään, mikä tasapainottaisi omituisuuksia, tai auttaisi innokasta pelaajaa alkuun.


SaGa Frontierin kaltaiset outolinnut antavat yleensä paljon niille harvoille, jotka jaksavat paneutua erikoisuuksien opetteluun, mutta surkeasti esitetty tarina ja sekamelskainen tyyli tekevät tavalliselle pelaajalle suosittelusta lähes mahdotonta. Arvostelun tähtimäärälle ei kannata antaa liikaa painoarvoa: tällaisten pelien (ja varsinkin tällaisten pelien remasterointien) arvioiminen on aina hakuammuntaa, ja yleisluontoista arvosanaa on vaikeaa antaa. Antaakko tähdet ajatusten vai lopputulosten perusteella, täysin nykyaikaisesta näkökulmasta vai välissä olevat vuodet huomioiden? Pelistä itsestään vai remasteroinnin laadusta? Ehkä sekoitan kaikkia sekaisin SaGa Frontierin tapaan, ja katson millainen arvosana syntyy.