Välillä tulee vastaan pelejä joita pelaa automaatilla, kuin hihnatyöläinen. Venäläisen Ludus Futuren kehittämä Demon Skin on kuitenkin niin raivostuttavan turhauttava tekele, että se herätti paatuneimmankin pelaajan horroksesta, pääsemällä oikein kunnolla ihon alle. Saavutus kai sekin?



On turha kierrellä tai kaarrella: Demon Skin on ankea ja mitätön peli. Pelkästään tänä keväänä olen arvioinut useamman 2D-soulsliken (From Softwaren Souls-pelejä mukaileva genre), joista jokainen pyyhkii Demonin Nahalla lattiaa. Jos olet vain nopean ostosuosituksen perässä, vältä Demon Skiniä kuin kassajonon aivastelijaa. Paneudutaan kuitenkin hetkeksi siihen, miten ja miksi Demon Skin epäonnistuu käytännössä pelin jokaisella osa-alueella.


Ajatustasolla kaikki voisi vielä toimia: Demon Skin on parin illan mittainen, 2D:nä esitetty hack-n-slash, jossa ihmisyytensä ja muistinsa menettänyt soturi yrittää estää hirviöiden hyökkäyksen. Genren muihin peleihin haetaan pesäeroa blokkausmekaniikalla: pelaajan pitää osoittaa ylös, alas tai keskelle, että vihollisen hyökkäys blokkaantuu. God of Warin Kratosta muistuttavalla koljatilla liikkuu mukanaan neljä asetta, ja uusia teriä tulee vastaan jatkuvalla syötöllä. Mukana on myös kevyitä roolipelimekaniikkoja sekä tasohyppelyä.


Käytännössä kaikki edellä mainitut, lupaavalta kuulostavat osa-alueet ovat Demon Soulsissa mälsiä. Ongelmia on niin mekaniikkojen ideoinnissa, niiden toteutuksessa kuin puhtaissa bugeissa. Suurin juurisyy ongelmille vaikuttaisi kuitenkin olevan Souls-pelien kopioinnissa, ja esikuvan täydellisessä väärinymmärryksessä: Demon Skiniä pelatessa tuntuu jatkuvasti siltä, kuin pelintekijät yrittäisivät tarkoituksella kiusata pelaajaa. Nimiään mukaillen Demon Skin kopioi Demon Soulsin mekaniikkoja ja tekijöitä pinnallisesti, ymmärtämättä niiden syvempää tarkoitusta, tai sielua.

Kaikki meni

Ehkäpä “epäreiluus” olisi sopivin sana kuvaamaan pelikokemusta. Pelaajana tuntuu jatkuvasti siltä, kuin olisi vastakkain huonolla tavalla sadististen pelintekijöiden kanssa. Lähestytään ongelmaa käytännön esimerkeillä. Pelihahmo joutuu esimerkiksi jatkuvasti hyppimään tasohyppelyosuuksissa alustoilta, joista ei näe mihin hyppy päätyy. Joskus hypyn päästä löytyy uusi taso, toisinaan päätyy laavamereen; välillä tiputaan niin korkealta, että hahmo menettää lähes kaikki elinpisteensä.

Jokainen hyppy on aina kolikonheittoa, joutuuko tappelemaan tiensä uudelleen viimeisimmältä tallennuspisteeltä vai ei. Seuraavaa tallennuspistettä etsiessä saatat muutenkin tippua esimerkiksi piilotettuun kaivoon, josta tulee hupaisa äkkikuolema – siitäkin huolimatta, että olet saattanut juuri selvitä esimerkiksi ärsyttävästä tasohyppelyosuudesta tai tappaa pomovihollisen. Siitä sitten vain hyppimään ja tappamaan uudelleen. Idyllisellä maaseudulla taas pääset samoamaan pellon poikki, johon on piilotettu kerrasta tappavia karhunrautoja. Epätoivoinen monitorin tihrustelu onkin juuri se lisä, mitä soulsliket kaipaavat. Meno muuttuu totaalisen surkuhupaiseksi, kun piirto-ongelmien vuoksi karhunraudat katoavat peltokasvustossa kokonaan – siis ihan kirjaimellisesti.

Vastaavia esimerkkejä voisi luetella loputtomiin, mutta niiden taustalla tuntuu olevan perinpohjainen väärinkäsitys siitä, miksi pelaajat pitävät Souls-peleistä. Soulsliket ovat parhaimmillaan tarjotessaan vaativia haasteita, kunhan haasteet ovat myös reiluja; Demon Skinin epäreilut ja ennakoimattomat äkkikuolemat tuntuvat enemmän pelaajan kiusaamiselta kuin haastamiselta. Pelaaja ei opi pelissä paremmaksi, vaan löytää “yritys ja erehdys” -tyylisesti oikean reitin eteenpäin.


Turhautuminen kasvaa erityisesti vaikeissa osuuksissa: Demon Skinistä löytyy useita pomovihollisia ja pakenemiskohtauksia, jotka vaativat montaa yritystä, ja käytännössä jokainen näistä tilanteista alkaa monenkymmenen sekunnin odottelulla. Jos mokaat lumivyöryn pakenemisen vuorella, joudut talsimaan jokaisen yrityksen alussa hitaasti polvenkorkuisessa lumessa. Jos pomovihollinen – kuten luurankoja herättävä nekromantikko tai tannerta tömisyttävä jeti – vie taistelussa voiton, saat kuunnella alkujaarittelut ties monettako kertaa ilman skippausmahdollisuutta.

Teknisesti ottaen Demon Skin on roolipeli, mutta tämä on lähinnä markkinapuhetta. Puolen tunnin välein hahmo ansaitsee uuden kokemustason ja saa kaksi kykypistettä. Valinta on kuitenkin lähinnä kosmeettinen, sillä hahmolla on vain kolme palkkia, joihin pisteitä voi laittaa: elinpisteet, lyöntivoima ja stamina. Valinnanvaraa ei siis juuri ole, ja kaikkia palkkeja täytyy joka tapauksessa nostaa vuorotellen, tai kuolo korjaa ennenaikaisesti.


Eikä tässä hack-n-slashin hakkaamisessa ja slashaamisessakaan ole kehuttavaa. Demon Skinin blokkausmekaniikka on mielenkiintoinen, mutta viholliset iskevät joko niin hitaasti tai nopeasti, että blokkailu on vaihtoehtoisesti tappavan tylsää tai liki mahdotonta. Latteaa taistelu on muutenkin: blokkausta lukuunottamatta pelaajalla ei ole juuri muuta tehtävää kuin hyökkäysnapin rämpyttäminen tai väistäminen. Pomovastuksilla on sentään useita vaihtoehtoisia hyökkäyksiä, mutta liioittelematta jokaikinen vihollinen – aina rivihirviöistä jokaiseen pomoviholliseen – kaatui helpoiten sillä, että vain kierähti vastuksen selkään ja löi kalvalla kankkuun. Toisaalta hyvä näin: pelihahmon ohjaaminen on niin käsittämättömän kankeaa, että yhtään monimutkaisemmat liikkeet aiheuttaisivat jo oikeita ongelmia. Pelkkä kääntyminen on niin hidasta, että jokaista liikettä täytyy miettiä vakavasti.



Tarinapuolella mennään ihan yhtä metsään. Ei ole suoranainen yllätys, että pikkubudjetin venäläispelissä on surkeasti käännettyä ja ääninäyteltyä englantia, mutta tylsääkin tylsempään bulkkifantasiaan katoaa kiinnostus jo alkuvideon aikana. Eipä sillä että tarinaa juuri kerrottaisikaan. Noin kuuden tunnin pelistä tarinankerrontaan käytetään arviolta viitisen minuuttia. Tästäkin huolimatta Demon Skin onnistuu olemaan järkyttävän antiklimaattinen: peli loppuu kirjaimellisesti kesken! Voitettuaan ilkeän kuningattaren henkivartijan, sankari kohtaa mystisen hahmon joka kertoo, että kuningatar odottaakin toisessa linnassa. Ennen kuin sankari ehtii aloittaa uutta patikkaretkeä, ruutuun ilmestyy lopputekstit. Jos peli todella loppuu näin pahasti kesken, eikö lopputaistoa seuraavaa keskustelua olisi voitu edes käsikirjoittaa uusiksi? Nyt jäi lähinnä pelottamaan, että ei kai tälle hirvitykselle ole oikeasti tulossa jatkoa.


Teknisesti Demon Skin ajaa asiansa, joskin rimaa hipoen. Muutamia ärsytyksiä toki löytyy: välillä hypyt jumittuvat kielekkeelle, jolloin sankari tärisee hetken koomisesti ennen tyhjyyteen tippumista. Kerran jouduin uusimaan pomotappelunkin, sillä vastus ei tiputtanut jatkoon vaadittua esinettä.

Muutenkin monet ongelmat tuntuvat sellaisilta, että peli olisi voinut kohentua rutkasti kunnon testaamisella. On kyseessä sitten oudot tasapainotukset, tallennuspisteiden järjetön sijoittelu, käsikirjoituksen tönkköys tai yleinen hiomattomuus, monet ongelmista tuntuvat sellaisilta, että ne olisi pitänyt korjata jo ensimmäisen pelitestauksen jäljiltä. Tällaisenaan lopputulos antaa sen vaikutelman, että maksavat asiakkaat pistetään betatestaamaan peliä ilmaiseksi.

Jos se ei tullut kaikilla tavoin jo selväksi, Demon Skin on nykymuodossaan kuonaa, joka olisi saanut jäädä pelintekijöiden mielikuvituksiin. Kokonaisuudesta ei löydy oikeastaan mitään positiivista sanottavaa tai kokemisen arvoista, ja on uskomattoman turhauttavaa, että tällaiseen puolihutaisuun on käytetty kehitysaikaa. Demon Skiniä joutuu toistaiseksi varomaan vain PC:llä, mutta loppuvuodesta peli on tarkoitus julkaista myös Xbox Onelle, Playstation 4:lle sekä Switchille.