Olen pelannut tennispelejä koko ikäni, enkä nyt tarkoita, että olisin aloittanut Pongilla, vaan ihan ehdalla Konami’s Tennis -pelillä 80-luvun puolivälissä. PlayStationilla taas tutuksi tuli mm. Anna Kournikova's Smash Court Tennis, mutta pelattavuuden, hauskuuden ja addiktion huippu saavutettiin vasta vuonna 1999, kun Virtua Tennis saapui Dreamcastille. Se ja kakkososa saivat minut jopa hankkimaan pelin arcadeversion kotinurkkaan. Senkin sarjan viimeisimmästä osasta (3) on jo kohta 15 vuotta, eikä maistuvia tennispelejä ole juurikaan markkinoille ilmestynyt, vaikka jotkin Top Spin -sarjan osat olivat jo sinne päin.


Uuden sukupolven konsoleille julkaistu Tennis World Tour 2 Complete Edition on lisäsisällöllä ryyditetty versio aiemmin PS4:lle, X1:lle, PC:lle ja Switchille julkaistusta pelistä. Sarjan ensimmäinen osa kolmen vuoden takaa sai murska-arvioita tyyliin “kaikkien aikojen huonoin tennispeli” ja sen MetaCritic-tulos (PS4) on 45, joten parannettavaa oli reilusti.



En ole ensimmäistä peliä pelannut, mutta ehkä se olisi auttanut ensivaikutelmassa, sillä loikkasin suoraan ensimmäiseen matsiin ja sain turpaani nollatuloksella. Tutoriaalin läpikäynti teoriassa auttoi, sillä ohjaus eroaa Virtua Tennis -tyylistä, koittaen tehdä touhusta astetta hektisempää ja ehkä realistisempaakin: lyönti pitää valita siinä vaiheessa, kun pallo on lentoratansa puolivälissä, muuten huitoo ilmaa - tai peli ei edes rekisteröi, että olet jotakin yrittänyt. Tai ehkä ymmärsin väärin.


Pelaaminen ei tuntunut vain alkavan sujumaan, vaikka sitkeästi kävin läpi matseja toisensa jälkeen ja pelasin esimerkiksi Federerillä puolituntematonta pelaajaa vastaan. Turpiin tuli, vaikka saatoin saada pisteen siellä, toisen täällä. Federeristä puheen ollen: mukaan on lisensoitu aivan oikeita pelaajia sekä turnauksia ja kenttiä. Niitä saa lisää myös DLC:nä. Vähän vain tuntuu siltä, että tekijät ovat heittäneet lisenssirahat kankkulan kaivoon.


Pidin viikon tauon ja kävin läpi tutoriaalin uusiksi, koska uskoin missanneeni jotain. Ei, tutoriaalit selvitin helposti, mutta taas oikeassa matsissa nousi seinä vastaan. Lopetin pelin tahkoamisen muutaman illan jälkeen täysin edes syventymättä kykykorttipakkoihin, joita tähänkin peliin on tarvinnut pultata. Jokaiseen matsiin voi uratilassa siis valita erityisiä, hetken hyödynnettäviä kykykortteja vaikka vastustajasta ja kenttämateriaalista riippuen ja kortteja voi ansaita sekä ostella lisää tienatuilla virtuaalirahoilla. Ehkä tämäkin vertautuu tosielämässä tapahtuvaan treenaamiseen tiettyä turnausta ja sen erikoispiirteitä varten, mutta turha nysväys vie sekin osan hauskuudesta ja huomion pois varsinaisesta virtuaaliurheilusta.



Ja hauskuus on nimenomaan se asia, mitä TWT2CE:stä puuttuu. Yksi urheilupelien olennainen piirre ainakin penkkiurheilija-sohvaperuna-meikäläiselle on sankarifiilis. Siis se, että tuntee pystyvänsä haastamaan tenniskentällä Federerin, golf-kentällä Tigerin, formularadalla Verstappenin ja NHL-jäillä Ovechkinin ja kun pelaa tarpeeksi hyvin, voi jopa voittaa. Ehkä TWT2:n uramoodin loppupuolella oman hahmoni (hahmonluonti tuotti muuten aika erikoisia naamavärkkejä) kyvyt olisivat nousseet Nadalin tai Williamsin siskosten tasolle, mutta ensimmäiset pari tuntia osoittivat jo sen, ettei minusta löydy sille vuorelle nousijaa.


Valitanko siis siitä, että peli on liian vaikea? Ehkä, mutta vaikeus johtuu isolta osin siitä, ettei tenniksen pelaaminen ole TWT2:ssa intuitiivista; se ei mene selkärankaan automaattisesti eikä sormenpäihin kuin pakottamalla. Epäreilun tehokkaat tekoälyvastukset ovat ehkä realistisia siinä mielessä että jos ajattelee miten kävisi, jos meikäläinen pelaisi oikeasti Wimbledonissa. Ässät viuhuvat kenttään, ennen kuin oma hahmo on ehtinyt lenkkitossua liikauttaa. Peli on turhauttava, rasittava ja sekava. Graafisestikaan ei olla sillä tasolla, mitä uusimman sukupolven konsoleilta voisi odottaa ja luontevampia animaatioita nähtiin osittain jo silloin vuonna 1999.

Aitojen lisenssien lisäksi pitää hyvää kaivaa siitä, miten paljon uramoodiin on panostettu, sillä mukaan on puristettu paljon niitä tennisuran asioita, joita uskon pelaajien oikeastikin kohtaavan. Toteutus on hieman halvan oloista, mutta eipä esimerkiksi NHL21:ssäkään lopulta kovin syvällinen uratila ole, vaikka budjettia on varmasti ollut takana enemmän.