Jos Miikka Lehtosesta pitää jotain sanoa, sanottakoon, että hän pitää rogueliteistä. On vain jotenkin niin uskomattoman tyydyttävää saada noin puolessa tunnissa täysimittainen pelikokemus, johon mahtuu hahmonkehitystä, valintoja, yllätyksiä ja satunnaisuutta. Ei ole sattumaa, että Hades, Dead Cells, Monster Train ja tietenkin myös ADOMin ja TOMEn kaltaiset klassiset rogueliket ovat suosikkipelejäni.


Tämä on ilmeisesti huomattu myös pelinkehittäjien taholla, sillä uusia roguelitejä puskee markkinoille harva se päivä, selvästi minun kukkaroni perässä. Useat näistä yrittäjistä ovat täyttä tuubaa ja yrittävät vain kopioida niitä genren parhaita pelejä ymmärtämättä, mikä niistä teki niin hyviä. Mutta joskus tärppää kunnolla. Näin on käynyt myös Curse of the Dead Godsin tapauksessa, sillä ensisilmäyksellä Hades-kopiolta vaikuttava peli onkin ihan oma ja itsenäinen teoksensa. Niin, ja yksi alkuvuoden parhaista peleistä.



Jonkun pitäisi selkeästi opettaa jo ala-asteella, että jos sattuu löytämään jostain aavikon tai viidakon syövereistä hylätyltä ja kuolleelta vaikuttavan temppelin, pyhätön, luolaston tai mystisesti veden alle hautautuneen kylän, se kannattaa jättää rauhaan. Läksy ei nimittäin selvästi nyt ole suuren yleisön tietoisuudessa, koska arkeologit ja onnenonkijat yksi toisensa jälkeen tunkeutuvat unohdettujen faaraoiden ja kuolleiden jumalten hautoihin ja löytävät sieltä melkoisen liemen.


Tämä on Curse of the Dead Godsin alkutilanne. Nimetön seikkailijamme saapuu viidakossa samoillessaan olevinaan hylätylle temppelille. Kuten nokkelimmat ehkä aavistivat, temppeli on kaikkea muuta kuin hylätty. Sitä asuttaa kolme muinaista mesoamerikkalaista jumalaa, joista jokaisella on vielä pino epäkuolleita seuraajiaan. Mutta toisaalta, temppeli tuntuisi myös sisältävän vinon pinon kultaa ja aarteita, joten paskat jumalista ja niiden seuraajista, sisään vain!

Peli itse on nopeatempoinen ja toimintapainotteinen roguelite, jossa pelaaja ajonsa aluksi valitsee, minkä jumalan temppelin haluaa tällä kertaa häpäistä. Kukin temppeli on rakennettu jumalan persoonallisuuden ympärille: yksi temppeli on täynnä kovia taistelutyyppejä, toinen kieroja ansoja ja kolmas tauteja ja kärsimystä. Aluksi kustakin temppelistä on auki vain ensimmäinen kerros, mutta onnistuneiden ajojen myötä aukeaa uusia, syvempiä tasoja ja niiden kovempia haasteita.


Jos tämä ei riitä, päivittäin ilmestyy kokeiltavaksi myös uniikki, remiksattu haastekenttä. Näissä on selvästi käytetty runsaasti mielikuvitusta, sillä arvostelua kirjoittaessani tarjolla olisi haaste, jossa pelaaja aloittaa yhdellä kestopisteellä – ja siis kuolee kertaiskusta – mutta voi palauttaa kuntoaan tappamalla vihollisia. Toisella kerralla käytössä oli vain yksi ase, jonka jokainen laukaus nosti pelaajan kiroustasoa, mutta pakko sitä silti oli käyttää, kun ei muutakaan ollut.

Pelin aluksi pelaaja on vielä sangen heikossa lähtötilanteessa, sillä jokaisen ajon alussa käytössä on vain pari kämäistä roska-asetta. Ajojen aikana saa kerättyä eräänlaista metavaluuttaa, jolla voi sitten kierrosten välissä avata käyttöönsä uusia aseita, palauttaa toimintaan luolaston aulassa olevia alttareita, joilta saa valita ajoille satunnaisia varustesettejä, sekä lepyytellä jumalia antamaan itselleen siunauksia. Kaikki tämä tulee tarpeeseen, sillä Curse of the Dead Gods on luonnollisesti brutaalin vaikea peli, mutta ei epäreilulla tavalla.



Kun joku sanoo, että peli X on kuin genren Y Dark Souls, kyseessä on usein joko laiska vertaus, tai viittaus niihin Soulsborne-pelien muutamiin perusjuttuihin. Myös Curse of the Dead Gods on selvästi hakenut inspiraatiota Soulsborneista, mutta ei siinä perinteisessä ”jos kuolet, ruumiltasi on sinun kokemuspisteesi haettava, sanoo Herra Sebaot” -hengessä. Kehitystiimi on pikemminkin jahdannut Soulsborne-pelien painokasta taistelua, jossa ei niinkään rämpytetä ohjainta sormet punaisina kuin taktikoidaan, kyttäillään ja tehdään oikea-aikaisia iskuja.
Tämä on myös se suuri juttu, joka erottaa Curse of the Dead Godsin siitä sen lähimmästä vertailukohteesta, Hadeksesta. Pelin tempo on kyllä yhä nopea, mutta rytmi on painavampi ja harkitumpi. Viholliset iskevät harvakseltaan, mutta äärimmäisen kovaa. Pelaaja voi joko väistellä iskuja hitaasti palautuvilla kuntopisteillään, tai yrittää viime hetkellä torjua ne, jolloin vihollinen horjahtaa tasapainosta ja on hetken aikaa helppo saalis. Toki jos torjunta ei onnistu, puree itse pölyä ja kovaa.


Tähän yksinkertaiseen mekaniikkaan sekoitellaan sitten paljon elementtejä, jotka tekevät kokonaisuudesta todella syvällisen ja kerrasta toiseen houkuttelevan kokonaisuuden. Pelin keskeiset mekanismit ovat valon ja varjon kanssa leikkiminen, sekä korruptio. Aluksi molemmat vaikuttavat vain rasitteilta. Luolastossa on pimeää ja ilman valoa ei näe maassa olevia ansoja ja ottaa vielä vihollisten iskuista ylimääräistä vahinkoa. Niinpä ensimmäisillä ajoilla tunteekin pakonomaista tarvetta kuljeskella soihtu kädessään ja sytytellä tulipaloja kaikkialla ennen taistelun aloittamista.

Korruptio on myös ainainen riesa. Jokainen avattu ovi, samoin kuin monet vihollisten hyökkäyksistä, nostavat korruptiomittaria. Kun se täyttyy, pelaaja saa niskaansa kuolleiden jumalten kirouksen, joista jokainen mutkistaa ajoa melkoisesti. Jos mittari täyttyy viisi kertaa, saa äärimmäisen kirouksen, missä vaiheessa pelin kehittäjien mukaan kannattaakin harkita jo ajon lopettamista.


Kun pelaa hieman enemmän ja alkaa avaamaan käyttöönsä erikoisempia aseita, tilanne muuttuu. Jotkin aseet tekevät enemmän vahinkoa pimeydessä. Kirotut aseet ovat sitä voimakkaampia, mitä kirotumpi pelaaja on. Ne tekevät todella tylyä jälkeä, mutta jos pirulle antaa pikkusormensa – koska vaikka halusi, että jokainen kahden käden lekan isku parantaa 10% tehdystä vahingosta – voi huomata äkkiä olevansa todellisessa liemessä.

Kuten hyvissä roguelite-peleissä on tapana, näihin yhtälöihin ei ole mitään yksiselitteisiä ratkaisuja, vaan ne ovat osasia palapelissä, josta pelaaja yrittää raapia itselleen kasaan toimivan buildin yksi esine, kirous, siunaus ja kyky kerrallaan. Ehkä tämän ajon aikana teen pimeydessä enemmän vahinkoa ja parannan itseäni kombottamalla vihollisten kuolemia? Ehkä seuraavalla ajolla yhden tietyn aseen käyttäminen poistaa korruptiota? Tai ehkä saamani kirous tarkoittaa, että korruption kasvamisen sijaan menetänkin aina kestopisteitäni? Ehkä löysinkin jo ajon alussa esineen, joka parantaa minua aina, kun viholliset kuolevat luolaston ansoihin? Sitten reagoidaan, koitetaan suunnitella lennosta toimivaa kokonaisuutta ja pusketaan eteenpäin.

Niin tyydyttävää, niin palkitsevaa!



Curse of the Dead Gods oli minulle alkuvuoden iloisin yllätys. Peli oli kyllä kekkuloinut Steamin suosituslistalla jo pitkään, mutta se oli Early Access -tilassa (koitan välttää Early Access -pelejä, jotta en pelaa niitä puhki jo ennen niiden valmistumista) ja lisäksi se näytti paperilla puhtaalta Hades-kopiolta. Ja miksi pelaisin Hades-kopiota, kun voin pelata Hadestakin?


Todellisuus on toki se, että Curse of the Dead Gods on Hadeksen veli, mutta ei kaksonen. Peleillä on paljon yhteistä, mutta ne ovat tuntumaltaan ja yksityiskohdiltaan niin erilaisia, että molemmille on tilaa ja tilausta.
Vielä on hieman aikaista sanoa, onko Curse of the Dead Gods vuoden 2021 Hades, sillä siinä missä Hades-pelitunteja on takana jo pitkälti toista sataa, Curse of the Dead Godsia olen pelannut ”vasta” noin 20 tuntia. Ne 20 tuntia ovat kuitenkin olleet puhdasta parhautta ja tämän arvostelun kirjoittaminenkin kesti epätodellisen pitkään, koska juttu jäi pariin kertaan kesken kun ”tarkistin pelistä jonkin yksityiskohdan” ja kuin huomaamatta lähdin taas uudelle ajolle.

Erinomainen peli, ei siitä mihinkään pääse.