Puolalaisen People Can Flyn kehittämän Outridersin suurin ongelma on, että se ei oikein tiedä, millainen peli se haluaisi olla. Niinpä se yrittää olla vähän kaikkea kaikille mahdollisille yleisöille, mikä ei yleensä ole se paras mahdollinen idea. Vähemmän yllättäen tuloksena on pelikokemus, joka ei miltään osa-alueeltaan yllä potentiaalinsa tasolle.


Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi mikään täysi fiasko, sillä Outridersissa on kyllä paljon hyvääkin. Kenties jopa tarpeeksi, jotta joku saa siitä itselleen sen uusimman bongauksen ”historian aliarvioiduimmat pelit” -listalleen.

Pureudutaanpa siis pakettiin.



Synkässä tulevaisuudessa ihmiskunta on taas sössinyt asiansa kunnolla. Maapallo on saastutettu elinkelvottomaksi, joten ihmiskunnan pienet rippeet – siis ne, joilla on siihen varaa – pakataan avaruusalukseen, joka suuntaa kohti kaukaista, ihmiselämälle sopivaa planeettaa.


Aluksi paratiisilta vaikuttava planeetta on luonnollisesti vähän jotain muuta, sillä jo intron aikana oudot ukkosmyrskyt sekä tappavat itiöt tarjoilevat unohtumattoman tervetuliaisen. Oudosti siinä missä moni muu selviytyjä kuolee siltä istumalta, pelaajan hahmo vain pistetään jäihin odottamaan, että joku ehtii tutkimaan tätä tarkemmin ja toteamaan, onko kaikki kunnossa.

30 vuotta myöhemmin syväjäädytyskammion ovi avataan ja edessä on ikävä yllätys: asiat ovat menneet vain huonompaan suuntaan. Ihmiskunnan rippeet ovat jakautuneet kahteen puoliskoon, joista toinen tykkää ripustaa ruumiita koristelemaan katujaan ja rakennuksiaan. Planeetalla on vallinnut vuosikymmenten ajan sota, ja nyt pelaajan pitäisi uusien supervoimiensa avulla ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat. Ei ole helppoa, ei.


Outridersin tarinassa olisi potentiaalia vaikka miten, mutta toteutus on enimmäkseen todella kehnoa tasoa. Mukaan mahtuu muutamia hauskoja ja tieteishermoja kutkuttelevia kohtauksia, ideoita ja sivutarinoita, mutta ne suuret kuviot kärsivät huonoista hahmoista, ennalta-arvattavista juonenkäänteistä ja kehnosta dialogista. Väittäisin, että välianimaatiot skippaamalla saa paremman lopputuloksen kuin kuuntelemalla minuuttikaupalla amatööriteatterin tasoista paatosnäytelmää.

Tarinankerronta kärsii myös teknisistä ongelmista. Demoversiossa pelaajia oksettanut kameran heilunta on yhä mukana menossa, mutta ainakin nyt sitä voi hillitä valikoihin kätketyn liukurin avulla. Kesken katkeilevat repliikit ja muut outoudet ovat yhä mukana menossa korostamassa sitä tunnelmaa, että nyt ei olla minkään tarinankerronnan merkkipaalun äärellä.



Outridersin suurimmat ”mikä peli tämä nyt edes on?” -ongelmat liittyvät kuitenkin pelattavuuteen. Ensisilmäyksellä vaikuttaa, että kyseessä olisi Gears of War -henkinen suojaräiskintä, sillä tehtävästä toiseen peli toistaa samaa kaavaa. Ensin kävellään minuutti kuuntelemassa dialogia tai louhimassa rautaa tunnelimaisissa kentissä, sitten vastaan tulee vyötärönkorkuisten seinien täyttämä areena, johon juoksee joka puolelta tusina vihollista. Kerran toisensa jälkeen.


Kun myös kaikki pelin tutoriaalit ohjastavat pelaajaa kyyristymään suojaan, voisi helposti kuvitella, että kyseessä todellakin on suojaräiskintä. Mutta pelin neljän hahmoluokan suunnittelu on suorassa konfliktissa tämän kanssa. Kolme neljästä hahmoluokasta on parhaimmillaan vihollisten keskellä ja kahdelle niistä tämä on suoranainen elinehto, sillä ne palauttavat kestopisteitään tappamalla vihollisia lähitaistelu-etäisyydellä.

Kaikilla hahmoluokilla on omat erikoiskykynsä, jotka aukeavat kokemustasojen karttuessa. Kyvyistä saa valita kerrallaan käyttöönsä kolme, mutta mieltään voi muuttaa miltei koska vain. Jopa kykypuihin sijoitellut pisteet voi palauttaa käyttöönsä koska vain, joten hahmonkehitys todellakin on hyvin vapaamuotoista.

Pelasin itse enimmäkseen Tricksterillä, teleporttailevalla aikavarkaalla, jonka ensimmäinen kykytrio suorastaan tuuppii pelaajaa lähitaisteluun. Trickster voi teleportata haluamansa vihollisen taakse, heittää ympärilleen aikakuplan, joka hidastaa jopa ammukset etanan nopeudelle ja sitten silpaista vihollisiaan aikaveitsellä, joka sekunnissa muuttaa nämä räjähtäviksi luurangoiksi. Aika selkeää: sinun kuuluu olla vihollisten keskellä lähitaistelemassa.


Mutta tehtäväsuunnittelu taas ei tue tätä näkemystä lainkaan. Kun Trickster teleporttaa parin vihollisen keskelle vapauttamaan näiden sisäisiä luurankoja, ne muut tusina vihollista räiskivät sarjatulella tätä kaikilta pelialueen laidoilta. Vihollisten tulitus on murhaavan tehokasta, joten pelaajalta lähtee henki parissa sekunnissa, jos ei ole suojassa.

Tuloksena on hyvin turhauttava ja ristiriitainen pelikokemus. Kun saa pelata ”oikein”, eli liikkua nopeasti ja vapaasti vihollisten keskellä, Outriders on ratkiriemukas peli. Suorastaan erinomainen! Kyvyt tuntuvat voimakkailta ja näyttävät todella vaikuttavilta. Mutta vaa’an toisessa kupissa ovat ne tusinat kerrat, jolloin pelaaminen päättyi siihen, että joku paikallinen punaniska lahtasi supersankarin hengiltä ruosteisella rynkyllään.

Ongelmat korostuvat entisestään pomotaisteluissa. Kun hahmojen kestävyys on sidottu siihen, että nämä tappavat vihollisia lähitaistelussa, taistelu kunnon luotisyöppöä pomoa vastaan on hieman ristiriitainen idea. Koita siinä sitten pysyä hengissä, kun pomoon saa tyhjentää oikeasti 400 luotia ennen hengen lähtöä ja pomon hyökkäykset tekevät pelaajaan miltei kestopalkin verran vahinkoa. Tuliko taas mietittyä kokonaisuutta aivan loppuun asti?



Ongelmia voi yrittää kompensoida pelin mainion craftaussysteemin avulla. Kaiken löytämänsä lootin voi joko myydä tai purkaa raaka-aineiksi. Vähänkään harvinaisemmissa aseissa ja panssareissa on omat modinsa, joilla saa rakennettua todella rikkinäisen tehokkaita paketteja.


Miltä kuulostaisi vaikka rynkky, joka vihollisen tappaessaan räjäyttää tämän lihakranaattina, tehden samalla jauhelihaa kaikista ympärillä olevista vihollisista? Aika kivalta, vai mitä? Jos kyky kuulostaa hyvältä, mutta rynkyt eivät, hätä ei ole tämän näköinen: jos aseen purkaa palasiksi, sen modin voi sijoittaa pikkurahalla mihin tahansa muuhun aseeseen.

Modailu on todella vapaamuotoista ja hauskaa, eikä olekaan yhtään yllättävää, että pelaajat ovat jo viikossa löytäneet muutamia naurettavan ylitehokkaita yhdistelmiä. Kehitystiimi on ilmoittanut, että reaktio on tulossa, ja tietenkin siihen väärään suuntaan. Sen sijaan, että niitä heikompia kykyjä parannettaisiin, ylitehokkaita kykyjä heikennetään merkittävästi. Kyseessä on kuitenkin peli, joka ei sisällä minkäänlaista PVP:tä, joten tällaista tasapainotusta ei voi pitää kuin huolestuttavana.



Se toinen suuri ristiriita liittyy Outridersin perusluonteeseen. Kehitystiimi vannoi käsi sydämellä jo hyvissä ajoin ennakkoon, että Outriders ei ole niin kutsuttu livepeli. Tämä erottelu tuntuu kuitenkin lähinnä akateemiselta, sillä perusrakenteeltaan Outriders on puhdasta Destinyä tai Tom Clancy’s Divisionia. Pelaajat suhaavat tekemässä tarina- ja sivutehtäviä, keräämässä loottia, metästämässä hirviöitä ja jahtaamassa etsintäkuulutettuja rikollisia.


Kun itse tarinatila on päättynyt, edessä on reilu tusina toistettavaa tehtävää, joita nopeasti läpäisemällä kerätään loottia ja edetään siinä pelin ”endgamessa”. Tämä kaikki on kuin minkä tahansa muunkin livepelin runko, samoin kuin se, että tämä olevinaan yksinpeli tyssää kuin seinään jos yhteys Square-Enixin servereihin katkeaa. Ja sitä on tapahtunut testijakson aikana runsaasti.

Lopulta onkin hyvin vaikea päättää, mitä Outridersista ajattelisi. Pelikokemukset vuoroin riemastuttavat, vuoroin turhauttavat niin kovasti, että ohjaimen lento on lähellä. Pelin runko tuntuu puhtaalta livepeliltä, mutta se kolikon positiivinen puoli, eli julkaisun jälkeinen lisäsisältö, puuttuu kokonaan. Mukana on myös ämpärikaupalla teknisiä ongelmia, todella huonoja suunnitteluratkaisuja (kuten historian surkein automaattikartta ja pikamatkustusjärjestelmä) ja selkeitä puolivalmiiksi jääneitä kohtauksia.


Mutta… Kun Outriders toimii, se toimii erinomaisesti. Paremmalla kenttäsuunnittelulla ja pienellä viilailulla se olisi voinut olla erinomainen peli. Jos kehitystiimi olisi vähän karsinut turhuuksia ja keskittynyt hiomaan jäljelle jääneet osat priimakuntoon. Jos, jos ja jos. Nyt näin ei ole tapahtunut, joten lopputulos on enemmänkin ihan kivan, mutta syvällisesti ongelmallisen pelin tasolla.