Kun joku lausuu ääneen “taidepeli”, mielikuvat viittaavat yleensä pidättyväisiin ja aikuisille suunnattuihin teoksiin. Minimalistinen Journey synnytti tusinoittain jäljittelijöitä, eikä Dear Estherikään jäänyt viimeiseksi, surrealistiseksi kävelyteokseksi. Google Stadian yksinoikeuspelinä syntynyt Lost Words: Beyond the Page esittelee, miltä koko perheen taidepeli voi näyttää.



Rhianna Pratchettin käsiala paistaa huhtikuun alussa PC:lle, Xbox Onelle, Playstation 4:lle ja Switchille julkaistavassa Lost Words: Beyond the Pagessa. Pratchett on pelialan veteraaneja, jonka CV:stä löytyy sellaisia töitä kuin vuoden 2013 Tomb Raider -reboot sekä Mirror’s Edge, mutta tällä kertaa mennään kuitenkin pienemmällä skaalalla. Vaikka Sketchbook Gamesin ja Fourth Staten yhdessä kehittämä Lost Words ei sisällä AAA-tuotannon prameaa ulkokuorta tai satojen tuhansien markkinointibudjettia, tarinavetoinen peli ihastuttaa tinkimättömyydellään. Lopputulos on kaukana täydellisestä, mutta yritystä riittää.


Lost Words: Beyond the Page jakautuu oikeastaan kahdeksi eri peliksi. Puolet ajasta seurataan nuoren Izzyn päiväkirjaa, johon kirjoitetut ajatukset toimivat yksinkertaisen tasohyppelyn tasoina. Pikkuruinen pelaajahahmo hyppelehtii raapustuksesta toiseen, Izzyn avatessa elämäntapahtumiaan. Kirjailijaksi tahtova Izzy vaihtaa välillä myös faktasta fiktioon: tosielämän tapahtumia peilaava, Izzyn kirjoittama fantasiatarina kuljettaa pelaajan Estorian satumetsään, jossa nuori sankaritar kohtaa ensimmäisen haasteen kotikylänsä suojelijana.



Hyvän indiepelin tavoin Lost Wordsissa on paljon ideoita, vaikka ne eivät välttämättä toteudukaan niin hyvin kuin toivoisi. Kahden maailman välillä vuorottelu tuo mielenkiintoista rytmitystä tarinaan, ja tosielämän Izzyn tarina koskettaa useammallakin tapaa. Lapsen surutyöstä kertova tarina esitetään paitsi uskomattoman ymmärtäväisesti ja empaattisesti, myös samaistuttavasti. Vaikka aikuinenkin uppoaa helposti pelin tapahtumiin, Lost Words toimii nimenomaan teoksena, jonka avulla kouluikäinen voi käydä aihetta läpi, joko perheen kanssa tai yksin. Lapsettomana en uskalla arvailla sopivaa ikäryhmää suuntaan tai toiseen, mutta uskoisin että erityisesti alakoulua päättävät voivat löytää Lost Wordsista pohdittavaa. Virallinen ikäraja on 7, joten peli toiminee myös nuoremmille.


Tarinan esitystapa on yhtä kahtiajakoinen kuin pelin maailmat. Esimerkiksi päiväkirjan hienovaraisesti animoidut sivut herättävät kohtaukset upeasti eloon, ja kauniit sävellykset tuovat tapahtumiin oman ulottuvuutensa. Audiopuolella erityisaplodeja ansaitsee myös Izzyn ääninäyttelijä, jonka vahva performanssi kantaa koko tarinan alusta loppuun. Ongelmia kuitenkin löytyy, erityisesti kun päiväkirjan sivuilta uppoudutaan fantasiamaailman syövereihin.


Vaikka Izzyn kirjoittama tarina on oleellinen osa kokonaisuutta, kertomus ei koskaan kohoa tosimaailman tasolle. Upeat päiväkirjan sivut latistuvat geneeriseksi fantasiamaailmaksi, ja tiukka kerronta antaa myöten tasapaksulle puzzle-mekaniikalle, jossa nuori sankari käyttää “sanataikuutta” esteiden ohittamiseen. Budjettikin paistaa jatkuvasti läpi: fantasiamaailmassa liikkuminen on turhauttavan kankeaa, eikä jatkuvasti takkuava ruudunpäivitys auta asiaa. Muutenkin pelin ulkomuoto näyttää halvalta ja viimeistelemättömältä, aivan kuin lopullisia fontteja ja UI-elementtejä ei olisi vielä lisätty peliin. Näin tyylitellyssä kokemuksessa ulkokuorella on jopa tavallista enemmän väliä.



Paperilla Lost Words voi olla 2D-tasohyppelypeli, mutta käytännössä hyppely ei ikinä nouse keskiöön: pääpaino pysyy aina tarinassa, on kyse sitten tosielämän tapahtumista tai satumetsän seikkailuista. Haastettakaan ei sinällään ole. Samoja, helppoja hyppyjä voi harjoitella vaikka loputtomiin, sillä Lost Words yrittää herättää ajatuksia, ei turhautumista. Olematon vaikeustaso helpottaa varmasti nuorempia pelaajia.


“Sanojen taikominen” on eittämättä Lost Wordsin pelimäisin mekaniikka. Sankarilla on siis mukanaan loitsukirja, jonka eri sanoilla voi vaikuttaa ympäristöön. Hiero “break”-sanaa (“hajoa”) kiveen, ja se halkeaa. Kosketa “burn”-sanalla (“pala”) soihtua, ja se syttyy palamaan. Mitään Scribblenautsin kaltaista sanoilla leikittelyä ei pääse syntymään, eikä pelaajaa myöskään pommiteta päätä vaivaavilla puzzleilla. Jokainen pulmatilanne on alusta alkaen selvä, sillä samoja sanoja käytetään jatkuvasti samoihin ongelmiin. Sanataikuus on hauska idea, mutta käytännössä sanojen kirjasta kaivaminen on todella kankeaa, eivätkä itseään toistavat pulmat lisää mitään merkittävää peliin. Kyllä, sankari käyttää sanoja ongelmien ylittämiseen niin tosi- kuin fantasiamaailmassa, mutta nokkelaa symbolismia enempää ei ole tarjolla.


Loppuajatukset toistavat samoja fiiliksiä. Lost Wordsissa on paljon kaikkea hyvää, ja lopputulos jää selvästi plussan puolelle. Erityisesti tosimaailmaan sijoittuvat kohtaukset ovat toteutettu upeasti: on kyse sitten käsikirjoituksesta tai audiovisuaalisesta toteutuksesta, päiväkirjan sivuilla kerrottu tarina on koskettava ja aidontuntuinen. Fantasiamaailmaan sukeltaessa tiukka ja koskettava tarinointi korvaantuu kuitenkin heppoisilla allegorioilla ja tasapaksulla symbolismilla. Nuorelle pelaajalle Lost Words on hyvä ensikosketus tarinavetoiseen pelailuun; aikuinenkin nauttii matkasta, mutta rahtusen vähemmän.