Kyseessä voi olla arvosteluhommien värittämä todellisuus, mutta vanhanaikaisia point-and-click -seikkailupelejä on näkynyt taas viime aikoina enemmän. Peligenre on kehittynyt 90-luvun kulta-ajoilta yhteen sun toiseenkin suuntaan, mutta viime aikoina pinnalle on ponnahdellut nimenomaan perinteitä kunnioittavaa varianttia. Madridissa majailevien Beatriz Gascónin ja Juan Pablo Gonzálezin Mutropolis kuuluu samaan kööriin.



Gascónista ja Gonzálezista koostuvan Pirita Studion ensipeli Mutropolis kertoo kaukaisesta tulevaisuudesta: vuonna 5000 ihmiskunta on asunut Marsissa jo pitkään, ja aikapäiviä sitten hylätty Tellus on lähinnä tieteilijöiden kuriositeetti. Pelaaja on Henry Dijon, Maata tutkivan arkeologiryhmän jäsen. Kun Henryn esimies, professori Totel, kidnapataan, jäljet johtavat kadonneen kaupungin jäljille. Mikä ihme on legendaarinen Mutropolis, missä se sijaitsee, ja miksi ihmeessä kaikki vauvasta vaariin ovat jollakin tapaa kiinnostuneita Mutropoliksen salaisuuksista?


Premissi toimii. Tulevaisuuden homo sapiensien paluu kauan sitten hylätylle Maa-planeetalle ei ole uusi, mutta aiheessa riittää reviteltävää. Harmillisesti Mutropolis ei kuitenkaan hyödynnä miljöötä alkuasetelmaa pidemmälle, jolloin lopputuloksena on lähinnä laimea lässähdys. Tarinassa ei käsitellä esimerkiksi ihmiskuntaa pois ajanutta kataklysmiä, eikä vuosituhansien ero nykyaikaan näy kuin satunnaisesti vitseissä.


Hassuttelut jäävät muutenkin ankeiksi: monet vitseistä keskittyvät siihen, ettei Henryllä ole selkeää kontekstia arkeologisiin löytöihin. “En tiedä kuka tämä Jimmy Hoffa on, mutta hänellä on jotakin tekemistä rekkojen kanssa!” Henry huudahtaa, mutta pelaajalta kuuluu lähinnä huokaus. Osumiakin tulee, mutta röhönaurut jäävät jatkuvasti välistä. Vitsejä on yleisesti ottaen yllättävän vähän. Vanhanajan seikkailupelinä Mutropolis keskittyy tarinankerronnan sijasta puzzleihin, jolloin tarina ja vitsit ovat lähinnä sidoste eri pulmien välille. Suurempikin tarina takkuaa: mitä pidemmälle juoni etenee, sitä enemmän tarina rönsyilee tarpeettomilla scifi-elementeillä. Teemat häilyvät samanaikaisesti olemattomiin, eikä laajempaa sanottavaa löydy.


Henry on silti sympaattinen sankari. Ujot ja sanoissaan sekoilevat rillipäänörtit ovat sankareita joka toisessa seikkailupelissä, mutta lämmin ääninäyttely ja hyväntahtoinen käsikirjoitus ansaitsevat kiitosta. Muuten hahmo- ja juonikaaret ovat sieltä stereotyyppisimmasta päästä: yleensä näinkin raameissa pysyvää kässäriä markkinoidaan “kunnianosoituksena perinteille”, mikä on koodikieltä sille ettei uuttakaan ole keksitty. Mitään ei ole tehty huonosti, mutta Mutropolista voisi pelata seikkailupelien kliseitä listaavan bingokortin kanssa.



Kliseet eivät jää tarinaan. 90-luvun naksuseikkailuja mukaillaan myös puzzlejen puolella, ja voi jeskamandeeros kun mukaillaankin! Mutropoliksen puzzlet ovat täydellinen malliesimerkki siitä millaista jälkeä syntyy, kun absintin täytteistä iltaa rikastetaan psykedeeleillä. Miten saat lämpömittarin lukeman laskemaan? No tietenkin hieromalla siihen hengityksen jäänraikastavaa purukumia. Mutta mitenkäs hiivit vartijan ohi? Oletko kokeillut ääniklippien toistamista vartijalle, että melua tutkiessaan vartija tipauttaisi taskustaan suolasirottimen? Sirottimenhan voi (tietysti) yhdistää puutarhaletkuun kukkien kastelua varten, mikä puolestaan kutsuu mehiläisiä paikalle. Ja eihän nyt näin ilmiselvässä tapauksessa tarvitse edes tavata, mitä siitä puolestaan seuraa.


Logiikka ei siis ole pelkästään kadoksissa, vaan se on haudattu kuuden sylen syyvyyteen ja lopuksi päälle on valettu läpäisemätön betonisarkofagi. Kohtuuden nimissä on toki sanottava, että välillä mennään oikeasti nokkeliinkin suuntiin, mutta suurimman osan ajasta pelaaja repii hiuksia päästään. Inventaariosta löytyy jatkuvasti jopa tusinan verran eri tilpehöörejä, joista jokainen kuulostaa yhtä kaukaa haetulta ratkaisulta. Siinäkös sitten ramppaat pelialueita edestakaisin, hinkaten inventaariontäytteitä jokaiseen maailmasta löytyvään kiintopisteeseen, kunnes oikea kombinaatio löytyy. Koska minkäänlaista vihjesysteemiä ei ole, olin jatkuvasti joko auttamattoman pulassa tai totaalisen turhautunut – tai molempia. Nopean nettiselailun perusteella en myöskään ole ainoa, kenellä sormi on mennyt suuhun. Odotan ilolla päivää, jolloin nämä jatkuvaan yritykseen ja erehdykseen pohjautuvat puzzlet jäävät jälleen siihen samaan unholaan, mihin ne jo kerran dumpattiin.


Onneksi kaikki tuntuu sentään toimivan. Kertaalleen ehdin jo pelästyä, bugittaako pulmanratkaisu, mutta tällöinkin huoli osoittautui tarpeettomaksi. Bugivapauden lisäksi Mutropolis yllättää audiovisuaalisesti: aiemmin kehutun ääninäyttelyn lisäksi peli näyttää nätiltä, eivätkä minimalistiset animoinnitkaan häiritse. Ympäristöjen lämmin kepeys onkin pelin parhaita puolia.


Mutta eihän se ympäristöjen viehätys paljoa auta, jos niissä ramppaa puzzleista turhautuneena. Mutropolista voi tällaisenaan suositella lähinnä point-and-click -seikkailun hc-faneille, jotka nauttivat päättömistä pulmista ja hullunkurisista ratkaisuista. Muutkaan osapuolet eivät kannattele kokonaisuutta tarpeeksi: vitsit eivät ole siihen tarpeeksi teräviä, eikä tarina tempaise mukaansa.