Arvostellessani neljä vuotta sitten Tarsier-pelistudion Little Nightmares -pelin (arvio), totesin heti ensimmäisessä kappaleessa, että on taidettu pelistudiolla Playdeadin Limboa ja Insidea pelata. Toki kyseessä oli silti hyvä peli, johon oli omaakin saatu mukaan, mutta inspiraation lähteiden ilmeisyydeltä ei voinut välttyä. Ja ihan samat sanat pätevät kakkososaan - muutamia kohtauksia tässäkin on nostettu Insidesta niin selkeästi, että piti oikein naurahtaa. Jälleen kuitenkin viihdyn täysillä lopputeksteihin asti - plagiointi on suurin kehu?




“Lapsi juoksee vasemmalta oikealle synkissä varjoisissa maisemissa ja ratkoo pulmia” -genren kulmakivet tuli siis tuossa lueteltua. Limbo ja Inside ovat kuitenkin jossain määrin taiteellisia kokemuksia, joiden syövereihin aivot jumittuvat pidemmäksikin aikaa. Little Nightmaresit taas - nimensäkin mukaisesti - nostavat ruudulle visioita ja näkyjä, joita on saattanut itse kukin yön pimeinä tunteina nähdä. Mukana ovat lähes kaikki painajaisten peruskama, mutta omalla twistillä ja nimenomaan sillä tavalla kierteellä, miten asiat voisivat unissakin vääristyä. Kukapa ei olisi nähnyt painajaista esimerkiksi ala-asteen opettajastaan?


Mietin pitkään, onko pelillä joku syvempi sanoma painajaismaisuuden lisäksi ja ehkä jotain yhtymiä digitalisoituneeseen yhteiskuntaan voisi vedellä. Aivoja se ei kuitenkaan vedä niin kierteelle kuin Inside, vaikka osa loppupäätelmistä jääkin pelaajan harteille.



Pelin pääosassa on lapsi nimeltä Mono, enkä spoilaa liikaa kertomalla, että mukana on myös edellisen pelin Six - jätettäköön pelaajien mietittäväksi, onko kyseessä siis jatko-osa, esiosa vai jokin vaihtoehtoinen todellisuus. Usein pulmien ratkaisuun tarvitaan molempia hahmoja, mutta co-op-peli ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan kun pulman ajatus selviää, pitää vain luottaa siihen, että pikkukaveri tekee sen, mitä häneltä odotetaan. Kaiken kaikkiaan pulmat ovat genrelle uskollisesti kategoriaa “mitä tekisin, jos olisin itse tässä tilanteessa ja minulla olisi nämä tavarat käytettävissäni?”. Kunhan yleensä muutamaan huoneeseen rajoitetut alueet koluaa läpi, löytää varmasti ne palikat, joilla pääsee eteenpäin. Osassa ongelmia saattaa tarvita yritystä ja erehdystä - ja osa on selkeästi niin suunniteltukin. Välillä tämä saattoi johtaa siihen, että etenemisen pulmallisuutta tuli mietittyä välillä vähän liiankin monimutkaisesti, kun olisi voinut esimerkiksi vaikka vain… juosta.


Usein pelaajan pahin vastus onkin ajoitus tai kuvakulma, sillä siloin tällöin pelihahmolta vaaditaan lähes pikselintarkkoja loikkia. Pelinäkymässä on jonkin verran syvyyttä, joten kun pitää loikata esimerkiksi ruudun oikeassa laidassa olevan lipaston päältä Monon loikkapituuden äärirajalla olevaan, keskellä sijaitsevaan köyteen, on välillä vaikea hahmottaa, mihin suuntaan hahmon nokan pitäisi osoittaa. Onneksi kuolemisesta harvoin rankaistaan pitkällä uudelleensamoamisella, tallennuspisteitä on vähän väliä.




Pelasin peliä poikani kanssa vuorotellen ja huomautin hänelle tasaisin väliajoin ruutukaappausten ottamisesta, sillä LN2:ssa on todella tunnelmallisia, hienosti valaistuja, yksityiskohtaisia, timburtonmaisia, painajaismaisia maisemia. Hyvin pian poika alkoi kuvia itsekin nappailla ja tässä arviossa on mukana vain murto-osa. Tarsierilla on ollut mielikuvitusruuvi paikoitellen varsin kierteellä.


Kuten sanottua, moni pelin kohtauksista on painajaismainen, mutta onko peli sitten oikeasti pelottava? Riippuen mielentilasta, sielun herkkyydestä ja yleisestä kauhuviihteen sietämiskyvystä, paikoitellen kyllä. Selkäpiitä karmii, kun seinistä työntyy käsiä, hikipisarat haluavat pesiytyä otsalle, kun takaa-ajokohtauksen tahti tiivistyy. Suurimman osan ajasta peli on kuitenkin vain lievästi epämukavan tunteen aiheuttava ja välillä mennään hieman ällöttävän puolelle. Kaiken kaikkiaan tunnelmassa on kuitenkin onnistuttu.




Vaikka tietynlaiseen ratkaisuun lopussa päästäänkin, jätetään jatkolle sijaa ja varmasti sitä on tulossa - niin hyvin on tämänkin pelin myynti käynnistynyt. Tarsierin luomaan unimaailmaan voi sijoittaa jos jonkinlaista kauhuteemaa sekä tarinaa ja mikäli pelimekaniikat eivät ala toistaa itseään liikaa, ainakin minä otan tulevatkin Little Nightmares -pelit mielelläni vastaan.


Peli maksaa mm. Steamissa 30 euroa ja vaikka sen kokonaiskesto läpipeluuvideoiden perusteella onkin vain 4-5 tuntia, saimme poikani kanssa siihen kulumaan ehkä lähemmäksi seitsemän tai kahdeksan, koska välillä harhauduimme ajattelemaan pulmia liian monimutkaisesti tai sitten aivan väärin, koska missasimme jonkun nurkassa olleen esineen. Mikäli ei pelkää puistattavien pelimaisemien hiipimistä omiin uniin, on pelielämys vallan hintansa väärti.