Vuonna 2007 ilmestynyt Battlestations: Midway oli järjestyksessään toinen arvostelemani Xbox 360 -peli. Totesin arviossani sinänsä ihan kivan pelin jäävän todennäköisesti testin jälkeen hyllyyn pölyttymään, enkä muuten ollut väärässä. Kyseinen peli tarjosi ihan kivaa viihdettä hetkiseksi, mutta ei voittanut peruspelaajan sydäntä puolelleen. Kun minulle tarjottiin arvosteltavaksi pelin jatko-osaa, emmin hetkisen, mutta kiinnostukseni lopulta voitti, sillä halusin tietää, mihin suuntaan pelintekijät ovat tekelettään vieneet. Onko Battlestations: Pacific silkka rahastuspäivitys, vai onko tarjolla kokonaan uudenlainen pelikokemus?



Battlestations: Pacific laskee pelaajan ohjastamaan ilma- ja merivoimia Tyynelle valtamerelle, kuten pelin edellisessäkin osassa. Tarjolla on kaikenlaista kivaa lentotukialuksista aina kuuluisiin kamikaze-koneisiin asti – erilaisia sotakoneita on kaikkiaan yli sata. Japani on selvästi Pacificin pääteema - pelin työnimi olikin alunperin Battlestations: Japan. Kinastelun toinen osapuoli on tietysti USA, jolla on myös oma tehtäväkampanjansa. Titaanien taisto sijoittuu vanhaan tuttuun Toiseen maailmansotaan, jota ei tältä kantilta ole onneksi käsitelty vielä aivan puhki asti. Peli pyrkii yhdistämään toiminnan ja strategian toimivaksi kokonaisuudeksi. Kunnon johtaja ei pelkää liata omia käsiään ja tätä periaatetta pelisarja todella noudattaa. Hävittäjälentskarin ohjaimien ja strategisen kartan välillä liikutaan varsin sujuvasti.

Muutkin ovat näemmä huomanneet Midwayssä itseänikin hämänneet puutteet ja epäkohdat. Äänipuolen balanssiongelmat on korjattu ja it-tykkien jylinä tutistaakin punttia nyt varsin mojovasti. Myös ontuva juonentapainen on heivattu ja korvattu astetta kylmemmällä, mutta huomattavasti toimivammalla ratkaisulla. Tällä kertaa yksittäisiä, yhdentekeviä hahmoja ei yritetä väen väkisin sovittaa pelin pääosaan, vaan keskitytään itse asiaan. Jos nyt hieman juonta paljastetaan, edellisosasta tuttu Henry Walker syötetään tykeille pelin alkumetreillä, Pearl Harborissa. En vuodattanut kyyneliä Henkan muistolle. Pelin visuaalista ilmettä on myös hinkattu reilusti koreampaan suuntaan. Silmäkarkki onkin tervetullutta, sillä hidastempoisemmissa osuuksissa maisemia ehtii kyllä tarkastelemaan.

Harmillista sinänsä, mutta siinäpä Pacificin uudistukset tuli lueteltuakin. Kyseessä on nimittäin melko tarkalleen sama peli kuin pari vuotta sitten ilmestynyt edeltäjänsä. Tehtäväkampanjat ovat sentään tuoreita, mutta silti oikein ihmetyttää, kuinka härskin sama peli voi kyseessä olla. Pelillisesti fiilis on täsmälleen sama niin hyvässä, kuin pahassakin. Fysiikkamoottori on edelleen höyhenenkevyttä huttua, koukutusfaktorin noudatellessa niin ikään valitettavan vaisua linjaa. Tarttumapintaa saa hakemalla hakea ja tunnelma on jotenkin sietämättömän kevyt, vaikka näistä emmeistä olisi voinut kuvitella syntyvän vaikka kuinka massiivista tykitystä. Vaikka peli toimintaa tarjoaakin, jäin silti kaipaamaan enemmän. Kansa kaipaa enemmän Hollywoodia! Harvemmin pelimaailmassa törmää jatko-osaan, jota ei edes yritetä mainostaa "uusilla" ominaisuuksilla, edes päälleliimatuilla sellaisilla.



Jotakin korjattavaa peliin on kuitenkin jätetty. Tekoäly aiheutti huolestuttavia piikkejä verenpaineeseeni useampaan otteeseen, enkä oikein keksinyt oliko vika minussa vai pelissä. Jos komensin laivastoni siirtymään kohti tiettyä kohdetta, se vaikutti aluksi tekevänkin niin, mutta kun käänsin selkäni, oli koko konkkaronkan kokat käännetty täysin päinvastaiseen suuntaan. Tämä osoittautui raskaaksi erityisesti laivojen kohdalla, sillä pelaaja ehtii tukehtumaan partaansa, ennen kuin järkälemäiset kelluvat rautakasat ehtivät kääntymään oikeaan suuntaan. Lentokoneiden tekoälli tuntui sentään toimivan nyt paremmin kuin edellisessä versiossa. Etenkin torpedojen laukomisessa ei tarvitse olla jatkuvasti pitämässä pilotin kädestä kiinni.

Erilaisten alusten ohjastaminen ei ole mitään rakettitiedettä. Kaikenlaiseen kurvailuun riittävät peruskontrollit, eli kaasu, jarru ja ohjaus. Sen syvällisemmin ei valtamerilaivan, saati pommikoneen, navigointiin tarvitse syventyä. Lentskarit vastaavat pelin intensiivisimmästä äksönistä. Jäin kuitenkin kaipaamaan edes rahtusen realistisempaa lennokkituntumaa. Tällaisenaan ilmojen pikku pörriäiset tuntuvat liitelevän melkein kuin avaruudessa, vailla painovoimaa tai ilmavirtauksia. Isommat pommarit tuntuvat sentään hitusen raskaammilta ja hitaammilta ohjata.



Kampanjoiden läpi kahlaaminen kestää suunnilleen kymmenestä viiteentoista tuntia, mikä on ihan kohtuullinen mitta. Niiden lisäksi tarjolla on toki yksittäisiä skirmish-tehtäviä sekä tietysti moninpeli, johon on tarjolla kokonaista viisi uutta pelimuotoa. Ihmisvastustaja tuokin peliin kummasti sitä kaivattua lisäpotkua, jos kohta laadukasta peliseuraa on näin pitkäpiimäiseen peliin vaikea löytää. Ladattavaa lisämateriaalia peliin on odotettavissa tulevaisuudessa.

Eräs ystäväni kiteytti varsin osuvasti, kun tulimme keskustelleeksi Pacificin demoversiosta - "peli vaikutti ihan hauskalta, mutta en sitä ostaisi". En hyvällä tahdollakaan voi moittia Battlestations: Pacificia huonoksi peliksi, sillä se ei suoranaisesti epäonnistu oikein millään saralla. Se vain on erilainen, kuin tahtoisin sen olevan. Se on hidastempoisempi, kuin haluaisin, eikä ollenkaan niin realistinen, kuin toivoisin. Olisi kuitenkin epäreilua teilata peli pelkästään omiin mieltymyksiin nojaten. Kevyitä strategiapelejä epätoivoisesti konsoleille metsästävä saa pelistä varmasti enemmänkin irti, mutta todelliselle alan harrastajalle peli ei tarjoa riittävästi syvyyttä. Vaikka “konsolityhmennys” -termin käyttö herättää yleensä allekirjoittaneessa pahoja viboja, sopii se jotenkin juuri tämän pelin kohdalle paremmin kuin hyvin. Pelin demoversio on varsin totuudenmukainen näkemys todellisuudesta. Sen perusteella on helppo tehdä johtopäätös, onko tarjoilu maistuvaa, vai palautetaanko annos takaisin keittiöön.