Nintendo jaksaa lapioida vanhaa peetä (lyhenne sanasta pelit) uuteen pakettiin. Maapallo kiittää kierrättäjää, mutta kyllä varsinkin Game Boy Advancea räpeltäessä tuli mietittyä, että eikö rohjakkeelle väännetä omaa peetä ollenkaan. Kokoelma tarkoin valittuja Gamecube-nimikkeitä Wiin kaukosäädinohjauksella kuulostaa kivalta, hieman hikiseltä ja yleissivistystä paikkaavalta ajatukselta. Jarkko tosin huomautti, ettei edes Marion simppeliä häröily-tennistä ole saatu toimimaan tyydyttävästi, vaikka Wii Sportsin tennis on suunnilleen Wiin nerokkain peli tähän mennessä. Pikminit ovat kevytstrategioina erilaisia eläimiä. Uusien versioiden juju on lähinnä siinä, että moni tahtoo strategiansa hiiriohjauksella, jolle kaukosäädinosoittelu vetää vertoja ainakin teoriassa ja suunnittelijaguru Shigeru Mylittleponyn mielikuvituksessa.



Kapteeni Olimar on mörön äänellä varustettu pehmolelu, joten onneksi hän ei sano pelin aikana kuin nimensä. Nintendon tyyliin tekstilaatikot kertovat, että kun avaruussankari palaa toimistolle edellisen seikkailun jälkeen, saa hän tietää, että firma on vaarassa mennä konkkaan. Pääjohtaja myy Olimarilta aluksen alta, tarjoaa tilalle surkean kipon ja avustaja Louien ja käskee miekkosten metsästää aarteita, joilla loppuvelka sitten kuitataan. Tarinaa on niukanlaisesti, mutta hölynpöly ajaa asiansa. Metsästäessään omaan säkäkorkeuteensa nähden kookkaita pullonkorkkeja, pattereita, hedelmiä ja kaikkea roskaa Olimar saa pikkuhauskaa sähköpostia muun muassa pomolta, jonka niskaan velkojat hengittävät. Pari söpöä välinäytöstäkin nähdään.

Shigeru Miyamoton tiimin fantasiamaailma on herttainen ja iljettävä. Pikminit ovat kukkapäisiä hattivatteja, jotka seuraavat Olimaria ja/tai kollegaa aivottomina vaikka varmaan kuolemaan. Hattivatti-illuusion kaikottua aloin nähdä äärimmäisen kurinalaisesti ryhmässä toimivat elämänmuodot muurahaisina. Muurahaiset ja minä - kun päätin elää harmoniassa jopa yksityisiin tiloihini murtautuvien, minulle päin naamaa nauravien hyönteisten kanssa, olen minä murkut kyllä myrkyttänyt.

Pikminien "kekona" toimii näiden oma avaruusalus, eli tötsä, jonka äärellä graafinen suunnittelija tuhlasi minuutin. Pikminien elämäntehtävä on raahata kaikki irti lähtevä tötsään. Riittävän monta pikminiä voi tappaa isommankin loppuvastuksen, minkä jälkeen ne automaattisesti kantavat irtopään kotiinsa kasvoillaan sieluton, tyhjä, pelottava ilme. Eloperäisen materiaalin kotiuttaminen johtaa uusien pikminien syntymään ja mitä enemmän pikminejä syntyy, sitä painavampia esineitä tötsään kannetaan ja sitä nopeammin esteet saadaan mataliksi ja sillat rakennettua. Olen pettynyt, etteivät pikminit naura lopussa päin hyväuskoisen Olimarin lärviä; helvetinsikiöt selkeästi yrittävät vallata universumin, vaikkei niiden älyllinen kapasiteetti siihen riitäkään.



Uudessa ohjaustyylissä ei ole mitään ihmeellistä. Tatilla talutetaan kahta sankaria yhdessä tai erikseen kuten keitä tahansa pelihahmoja. Kaukosäätimellä osoittamalla pelaaja voi suhteellisen kätevästi kertoa, minne hän haluaa viskoa pikmininsä ja mitkä hän haluaa kutsua takaisin. Tarkkojen temppujen teko on sujuvampaa kuin pelikuutiolla, mutta kömpelöä verrattuna hiiriohjaukseen. Jos pelaaja tahtoo valita myrkyllisen pikminin ja heittää sen pomohahmon kitaan, tämä onnistuisi PC:llä luontevasti puolessa sekunnissa hiiren ja vaikkapa näppäinyhdistelmän CTRL-5 avustuksella. Wiillä sekunteja kuluu vähintään kaksi silloinkin, kun tilanne on selkeä ja ohjaus jo selkäytimessä. Ero saattaa kuulostaa vähäiseltä, mutta nelinkertainen kömpelyys ei ole pikkujuttu kymmenkertaisesta puhumattakaan.

Ohjaus toimii kuin unelma suurimman osan ajasta, eli silloin, kun peli ei vaadi tarkkuutta, nopeita refleksejä tai mitään. Alkupuoliskolla Pikmin 2 tuntuu leppoisalta lastenpeliltä. On mukavaa tallustella pirteissä maisemissa ja tehdä simppeleitä asioita. Teos näyttää ja jopa tuntuu omaperäiseltä, vaikka kyseessä onkin vain muunnelma Command & Conquer -koulukunnan tekeleistä, joissa on tutkitava karttaa, kerättävä resursseja, rakennettava ukkoja ja rankaistava vihollisia. Alussa suurin haaste tulee vuorokausirytmistä, joka sähköistää leikkiä juuri sopivasti. Ennen iltaa pikminit on kerättävä kokoon ja kotiutettava, koska todella vaaralliset hirviöt ovat heräilemässä. Saattaa olla, että painavan aarteen raahaaminen täytyy jättää huomiseen.

Yhtäkkiä pommi tai vierivä kivi saattaa jyrätä sekunneissa 30-40 pikminiä sadasta mahdollisesta. Kiroilu alkaa, pelaaminen alkaa. Keskitasoinen pelaaja luultavasti kokee seikkailun vaivattomana vielä hyvän aikaa, mutta vähitellen rattaisiin työnnetään isompiakin kapuloita. Vaikeimpia ovat monitasoiset luolastot, joissa vuorokausirytmin sentään voi unohtaa. Luolastoissa saattaa olla tasoja jopa yli kymmenen ja pelaajan on pärjättävä loppuun asti mukaanotetuilla pikmineillä. Kaikkien aarteiden löytäminen ei ole aina mahdollista, jos mukaan ei tullut pakattua tietyntyyppistä ötökkää. Edellisestä osasta tuttujen tulenkestävien, uimataitoisten ja kevyiden sähköresistanttien pikminien ohella valikoimaan kuuluvat korstopikminit ja mainitut myrkkypikminit, joilla on myös tarkat silmät. Ongelmanratkaisu tältä pohjalta on yksinkertaista, mutta tiettyjen lajien hankkiminen käy toisinaan työstä.



"Pikmin 2 on ainutlaatuisen omaperäinen kokemus ja yksi Gamecube-klassikoista"? Pyh! Pikmin 2 on konsolihuttua ja sähellyspeli. Teoksessa on tyyliä ja charmia, minkä ansiosta leikki kiehtoo aikansa. Kuitenkin jo 5-6 tunnin paikkeilla aloin väsyä, eikä pelistä ole tässä vaiheessa läpäisty kuin murto-osa. Korkean profiilin Nintendo-pelit vetävät usein mukaan maailmansa ja tarjoavat ennenpitkää kiehtovia haasteita, joista selviäminen on palkitsevaa – ja pakko, koska peli on niin hyvä. Pikmin 2:sta pelatessani en koskaan onnitellut itseäni. Pikmin 2 ei ole simulaatio avaruuskapteenin haastavasta seikkailusta, vaan satusedän hilpeä keväthiippailu, joka virheellisesti tuntuu haastavalta kontrollien epätarkkuuden vuoksi.

Ongelmat ovat tylsiä, kenttäsuunnittelu on tylsää, pikminien odottelu on tylsää - peli toistaa itseään armottomasti. Monotonisia luolastoja on useita, ulkoalueita taas ei, joten jaarittelu on keston kannalta välttämätöntäkin. Nintendomaisesti kenttien tietyt osiot avautuvat vasta kun jotain luontevaa on saavutettu. Fiksua, jos silta toimii oikotienä kentän toiseen osioon, mutta minkä pirun takia se on rakennettava uudestaan, jos kentästä tulee oltua pois pidempään? Ellei pelaaja aloita aluetta uudestaan heti päivän päätyttyä, hirviöt saattavat herätä henkiin ja aikaa tuhraantuu taas rutiineihin. Joskus kun monta arvokasta pikminiä kuolee, on kätevintä huijata tallennussysteemiä buuttaamalla koko peli, koska uuden pesueen hankkimiseen menisi ikä ja mielenterveys. Joko en vain tajunnut jotain, tai sitten peli totta tosiaan pakottaa ramppaamaan lyhimmän mahdollisen luolaston läpi useaan kertaan, jotta omaan jengiin saisi lisää tiettyjä pikminejä.

Myönnän viisi pistettä bonusta moninpelistä. Yliarvostetun, pinnallisen sähläysstrategian useimmat hyvät puolet ovat esillä ja pari huonoa puolta muuttuu hyviksi puoliksi, kun ruutu jaetaan kahtia kevyen hupaisan marmorikuulajahdin merkeissä. Tällaisia pelejä on harvoin näin helppoa opettaa satunnaispelaajille. Mukana on myös ylimääräisiä haasteita, joita voi vääntää yhteistyön merkeissä tai ihan yksikseen, ellei pääpeli tule jo korvista ulos. Miksi tämä klassikkopeli toi mieleeni omatekoiset Starcraft-kenttäni, joissa tekoäly ei suostunut tekemään yhtään mitään?