Pöytäroolipelit kokivat 1990-luvulla pienoisen renessanssin, kun ne perinteiset 80-luvun jäärät saivat rinnalleen uusia kilpailijoita. Näiden uusien pelien kehityksestä vastasivat tuoreet kehittäjät, jotka ammensivat inspiraatiota omista taustoistaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Eräs merkittävimmistä uusista nimistä oli White Wolf Publishing, jonka kauhupelit pyrkivät tarjoamaan tuoreita perspektiivejä klassisiin kauhuelokuvien olentoihin.


Vaikka oma suosikkini tästä laajasta pelien kirjosta olikin Hunter: The Reckoning (josta ammennettiin selvästi innostusta myös mainioon Supernatural-TV-sarjaan), myös Werewolf: The Apocalypse oli ideoiltaan todella kiinnostava peli.

Werewolfin ihmissudet eivät olleet mitään mielettömiä ihmislihaa himoitsevia petoja, vaan itsensä maan jumalattaren voimaannuttamia ikiaikaisia maapallon puolustajia. Nykypäivänä ihmissutten vihan kohteena olivat luonnollisesti planeettaa saastuttavat superyhtiöt, joiden kanssa pelaajat sitten ottivat yhteen. Idea oli tuore ja ajankohtainen jo vuonna 1992, eikä planeetan ahdinko ole valitettavasti viimeisten 29 vuoden aikana siitä mihinkään laantunut, joten ekosotureille on yhä kysyntää.


Tämä kaikki on relevanttia infoa sen takia, että olin itse Werewolf: The Apocalypse – Earthblood -pelistä hyvin innoissani. Rakkaan pöytäpelin maailmaan sijoittuva tietokoneroolipeli? Myyty!

Sitten huomasin, että pelin kehityksestä vastasi ranskalainen Cyanide ja hymyni hyytyi.



Cyanide on siitä jännä firma, että se onnistuu hyvin suurella tehokkuudella haalimaan itselleen kiehtovia ja monille turbonörteille rakkaita lisenssejä, kuten vaikka Games Workshopin mainiot Blood Bowlit ja Space Hulkit. Tämän jälkeen taito ei kuitenkaan riitä hyvien lisenssipelien kehittämiseen, sillä Cyaniden pelit ovat parhaimmillaankin ”ihan OK, mutta…” -tasoa ja usein vielä aika kaukana sen alapuolella. Werewolf kuuluu valitettavasti valikoiman viheliäisimpään päähän.


Paperilla ideat ovat taas hyviä. Peli kertoo Cahal-ihmissudesta, joka traagisen tutoriaalin jälkeen joutuu jättämään klaaninsa taakseen ja aloittaman yhden miehen sodan maapalloa pilaavaa suuryhtiötä vastaan. Pelaaminen on yhdistelmä erilaisia pelitiloja, sillä välillä Cahal hiippailee suuryhtiön tukikohdissa joko ihmisenä tai sutena, toisinaan taas on aika unohtaa hienovaraisuus ja koristella koko pelialue vihollisten sisuskaluilla.

Ongelmana on, että mikään näistä eri osa-alueista ei ole hauskaa tai kiinnostavaa pelattavaa, sillä kaikki on tehty aivan vasurilla selvästi parempia pelejä kopioiden, sen tarkemmin uppoutumatta siihen, miksi nämä paremmat pelit ovat niin hyviä.

Otetaan vaikka hiippailu. Tutoriaalissa peli opettaa, että Cahil voi muuttua halutessaan sudeksi ja liikkua äänettömästi, mutta nopeasti ympäriinsä. Mutta varo, veikkonen: jos vartijat näkevät suden, ne reagoivat tähän vihamielisesti! Kiva juttu, mutta vartijat reagoivat ihmismuotoiseen Cahiliin aivan yhtä penseästi. Muutamaa erikseen skriptattua ”täällä voi kävellä ihmisenä” -kohtausta lukuunottamatta peli päättyy kertaiskusta ”vartija tai turvakamera näki sinut” -ilmoitukseen, jos Cahil tulee havaituksi, oli tämä sitten ihminen tai susi. Miksi en siis hiippailisi koko aikaa sutena?


Niiden pakollisten ”peli päättyy jos sinut nähdään” -hiippailuosioiden ulkopuolellakin hiiviskelystä olisi teoriassa hyötyä, sillä Cahil voi esimerkiksi sabotoida pelialuetta ennen taistelun aloittamista. Näin voisi vaikka rikkoa areenoiden laidoilla olevia ovia, joista virtaa taistelun aikana sisään lisää vihollisia. Hyvä idea, mutta ovien rikkominen ei toimi. Olin hieman yllättynyt, kun juuri rikkomastani ovesta juoksi taistelun aikana sisään vihollisia jatkuvana virtana. Miksi siis hukkaisin aikaani hiippailuun, silloin kun peli ei siis minua siihen pakota?



Ennen pitkää kaikki pelin tehtävät johtavat väistämättä taisteluun, oli kyseessä sitten skriptattu pomomatsi tai halu päästä eteenpäin paljon hiippailua nopeammin. Taistelut ovat God of War -henkistä nopeatempoista toimintaa, mutta paljon huonommin toteutettuna. Oikeastaan koko idea kaatuu jo siihen, että Werewolfin kontrollit ovat aivan karmeat. Peli olettaa, että pelaaja pystyy tekemään salamannopeita väistöliikkeitä ja singahtelemaan vihollisten tiheiden hyökkäysten alta turvaan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, koska kontrolleissa on usein aivan jäätävää, pahimmillaan lähemmäs sekunnin kestoista viivettä.


Ongelman kanssa tappeleminen ei ollut hirveän innostavaa, sillä palkintona on vain hyvin perustason toimintaa. Cahililla on kaksi erilaista taistelumoodia, joista toinen liikkuu nopeammin mutta lyö heikommin, toinen taas on hidas, mutta lyö kovaa. Molemmilla moodeilla on omat, kykypisteiden avulla avattavat erikoisliikkeensä, mikä voisi taas kerran olla teoriassa kivaa. Mutta kun 95% ajasta kaiken tämän voi ohittaa ja vain takoa perushyökkäysnappia turbosusi-tilassa, onko sillä mitään väliä?

Kankeista kontrolleista ja yksinkertaisesta pelisuunnittelusta huolimatta taistelut ovat Werewolfin parasta sisältöä, joskin tämä johtuu enimmäkseen siitä, että se muu pelin vain on aivan karmeaa tuubaa. Mutta silti… kun kajareissa pauhaa uusseelantilaisen maori-metallibändi Alien Weaponryn musa ja volkkarin kokoinen ihmissusi repii vihollisiaan riekaleiksi, lennättelee esineitä ympäriinsä hyökkäyksillään ja värjää koko taistelukentän kirkkaan punaiseksi, kyllä sitä kieltämättä tulee vähän mälsä fiilis siitä, että paremmin toteutettuna Werewolf olisi voinut olla hyvä ja viihdyttävä peli.



Surkeuden paraatin viimeistelee Werewolfin yleinen tekninen toteutus, jota voisi parhaiten kuvailla surkuhupaisaksi. PlayStation 5:n pelivalikoima on vielä kovin niukka, joten olin rehellisesti sanoen hieman innoissani myös siitä, että kerrankin konsolilla pääsee pelaamaan sitä varten tehtyä peliä. Paitsi että Werewolf näyttää ja tuntuu enemmänkin PlayStation 3:n kuin PlayStation 5:n peliltä. Hahmomallit ovat todella yksinkertaisia ja karuja ja pelin maailma on suorastaan tragikoomisen pieni.


Purskahdin oikeasti nauramaan, kun pahan suuryhtiön sotilastukikohta oli kirjaimellisesti viiden metrin päässä ihmissusien salaisesta piilopaikasta, mutta kukaan ei vain ollut huomannut asiaa ennen kuin yliluonnolliset voimat paljastivat susille näiden verivihollisten tukikohdan sijainnin.

Tuloksena on surkea peli, mutta valitettavasti ei niin surkea, että pelin kehnoudesta saisi irti viihdettä. Amatöörimäinen tarinankerronta ja paikallisen harrastelijateatterin näyttelijänsuoritukset kyllä huvittavat välillä, mutta eivät 60 euron edestä. Jos luonto kiittää luonnonystävää, niin Cyaniden porukoille olisi todennäköisesti vähän erilaiset, yhdellä sormella esitettävät terveiset.