Kauan ennen kuin Ernest Cline ratsasti myyntilistojen kärkeen modernin kirjallisuuden huonoimpien teosten joukkoon kuuluvalla Ready Player Onella, kanadalainen Bryan Lee O’Malley iski rahoiksi omalla, 80-luvun nostalgiaa tihkuvalla – mutta kaikin puolin paremmalla – sarjakuvasarjallaan, Scott Pilgrim vs. the World.


Sarjakuvissa kanadalainen nuori aikuinen rakastuu unelmiensa tyttöön, mutta autuuden tiellä seisoo kokoelma Ramonan ex-poikaystäviä, jotka Scottin täytyy ensin kukistaa. Yksinkertaisen tarinan taustalla piilee syvempiä ajatuksia itsensä kunnioittamisesta ja aikuistumisesta, kaikki nostalgian pehmeään peitteeseen kiedottuna.

Ei ole tippaakaan ihme, että Scott Pilgrimistä tuli jättimenestys, jonka pohjalta tehtiin Edgar Wrightin ohjaama, mainio elokuva, sekä sarjan runsaat 1980-luvun videopeliviittaukset huomioiden erittäin sopivasti retrohenkinen mätkintäpeli.


Pelistä ja elokuvasta on nyt reilut 10 vuotta aikaa, joten vielä paremmin nostalgia-aihepiiriin sopivasti peli on julkaistu nyt uudelleen. Toimivatko vanhat ideat vielä, vai onko taas aika huomata, että kotiin ei voi koskaan palata?



Scott Pilgrim vs. The World: Complete Edition on todellakin uusintajulkaisu reilun 10 vuoden ikäisestä retromätkyttelystä, mutta nyt alkuperäisen pelin lisäsisältöjen kera. Suuria uudistuksia tai muutoksia ei ole tarjolla, joten jos sattuu muistamaan alkuperäisen pelin lämmöllä ja haluaa pelata sitä taas modernilla alustalla, lukemisen voikin lopettaa tähän ja suunnata lähimpään pelikauppaan.


Sillä välin me muut voimme jatkaa hieman syvemmälle. Sarjakuvan tavoin Scott Pilgrim ei peittele juuriaan tai innostuksen lähteitään, vaan se on käytännössä uusintaversio legendaarisesta NES-pelistä, River City Rumblesta. Kepeillä roolipelielementeillä varustettu mätkintäpeli antaa maksimissaan neljän pelaajan lähteä matkalle kellistämään Ramona Flowersin ex-poikaystäviä. Tehtävien välissä liikutaan pitkin Toronton katuja kuin suoraan Super Mario Bros 3:sta lainatussa kartassa, kenttien lopussa pomon kaatuessa kaiuttimista kajahtaa kuin suoraan Street Fighter II:sta pöllitty ”K.O.”-huudahdus ja niin edelleen: me kaikki tiedämme, miksi me olemme täällä, joten turha sitä on sen enempää salailla.

Retrohenkisenä rakkauskirjeenä kaikkien Generation X -sukupolven jäsenten lapsuusmuistoille Scott Pilgrim toimiikin erinomaisesti. Chiptune-yhtye Anamanaguchin soundtrack voisi hyvin olla peräisin jostain unohdetusta NES-klassikosta ja bändin kanssa usein yhteistyötä tehneen Paul Robertsonin pikselitaide siirtää erinomaisen hyvin sarjakuvien taidetyylin rosoiseksi ja rapeaksi retrografiikaksi.


Ne jo mainitut kepeät roolipelielementit ovat Scott Pilgrimin suurin ongelma, sillä vaikka tykkäänkin kovasti kevyestä hahmonkehityksestä peleissäni, Scott Pilgrimin tapauksessa se lähinnä tarkoittaa tylsiä pelihetkiä. Hahmojen kerätessä kokemustasoja nämä oppivat jos jonkinlaisia uusia liikkeitä ja hyökkäyksiä, joista muodostuu lopulta monipuolinen ja toimiva taistelusysteemi. Paino sanalla ”lopulta”, sillä ensimmäisten parin pelitunnin aikana pelattavuus on turhankin simppeliä. Progressio on myös hahmokohtaista, joten jos haluaisi koittaa välillä vaikka Scott Pilgrimin sijaan pelata Knives Chaulla, edessä on aloitus ensimmäiseltä kokemustasolta ja vielä koko pelin alusta.

Hahmonkehitys on lainattu suunnilleen sellaisenaan River City Ransomista ja sarjakuviinkin päätyneestä Clash at Demonheadista. Kokemustasojen ohella pelaajat keräävät kumotuilta vihollisilta rahaa, jolla voi sitten ostella parannusesineiden ohella varusteita, jotka nostavat hahmojen ominaisuuksia. Idea on hauska, mutta hieman turhan hidastempoinen. Rahaa tulee sen verran hitaasti, että jälleen kaikkien hauskempien esineiden ostaminen vaatii pitkää grindausta. Kun kyseessä on muuten peli, joka suorastaan huutaa olevansa tarkoitettu kaveriporukan ”istutaan alas sohvalle pelaamaan yhteistyöpeliä” -illanistujaisiin, tuloksena on pieni yhteentörmäys.



Tarinatilan ohella Scott Pilgrim sisältää muutamia pienempiä sivupelejä, jotka jälleen tekevät kunniaa muinaisvuosien peliklassikoille. Zombien mätkiminen, tai Super Dodge Ball -henkinen polttopallo jaksavat viihdyttää hetken aikaa, mutta lopulta ne ovat vain kuriositeetteja. Tämä peli elää tai kuolee sen tarinatilansa kannalta.


Kehitystiimi on ollut varmasti hieman hankalassa tilanteessa, sillä vaikka Scott Pilgrim vs. the World on yhä monella tavalla kurantti peli, se ei ole aivan ongelmaton. Retrohenkinen ulkoasu näytti ja kuulosti hyvältä 10 vuotta sitten, eikä se kuulosta tai näytä pätkääkään huonommalta nytkään. Mutta pelattavuus olisi kaivannut ehkä pientä tuunaamista.

Kontrollit ovat usein kovin epämääräiset ja tasohyppelyosiot ovat turhan ärsyttäviä. Todella oudosti peli kärsii myös suorituskykyongelmista, sillä kun ruudulla on vähänkään enempää yhtäaikaisia hahmoja, peli alkaa pätkimään. Mukana on myös ikäviä skriptausbugeja, jotka tappoivat omat pelisessioni useampaankin kertaan. Tässä kohtaa pitäisi selvästi olla pomotaistelu, sillä seisomme pomoareenalla… mutta mitään ei tapahdu. Sitten palataan takaisin kartalle, pelataan kenttä uudelleen läpi ja toivotaan, että tällä kertaa skriptaus ei pissi nilkoilleen.


Näistä pienistä ongelmista huolimatta nostan Scott Pilgrimille hattua. Alkuperäinen peli oli yksi kaikkien aikojen parhaista ja kekseliäimmistä lisenssipeleistä, eivätkä 10 vuotta ole tätä tosiasiaa mihinkään muuttaneet. Eivätkä ongelmat nytkään peliä pilaa, sillä varsinkin kavereiden kanssa pelattuna Scott Pilgrim on yhä hauska peli.

Olisin vain toivonut, että hirmuisen fanfaarin ja hehkutuksen taustalle oltaisiin lyöty hieman enemmän pelimerkkejä tueksi. Scott Pilgrim vs. the World on peli, joka on kuin luotu taidegallerioita ja muita bonusmateriaaleja varten, joten sellaisia olisi ollut kiva nähdä paketissa nytkin.

Toisaalta 15 euron hintalappu ei ole hirmuisen suuri ja rahoilleen saa vastinetta, joten ehkä en valita asiasta sen enempää. Jos nostalgia ja pikseligrafiikka iskevät, Scott Pilgrim tarjoilee molempia yllin kyllin koko rahan edestä.