Tanskalaisen IO Interactiven suositut Hitman-murhasimulaattorit ovat nousseet viimeisen neljän vuoden aikana pienen porukan kulttiklassikosta peleiksi, jotka noteerataan säännöllisesti ”vuoden odotetuimmat pelit” -tyylisillä listoilla.

En ole tästä tippaakaan yllättynyt, sillä tiimi on onnistunut hiomaan sen oman pelikaavansa aika lähelle täydellisyyttä. Monimutkaisten salamurhien suunnittelu ja toteuttaminen ovat erinomaisen viihdyttävää puuhaa, ja kun mukaan lasketaan vielä runsas julkaisun jälkeinen lisäsisältö, on ihan luonnollista, että pelaajat kiinnittävät huomiota.


Kolikon kääntöpuolella ”aika lähelle täydellisestä” on aika pahuksen hankala enää pistää paremmaksi, joten vuonna 2016 alkaneen murhatrilogian viimeistelevä Hitman 3 on erikoisen tilanteen edessä: voiko se enää realistisesti pistää paremmaksi kuin edeltäjänsä?



Hitman-pelien tarina on vuosien varrella kutoutunut melkoiseksi saippuaoopperaksi, jossa alkujaan hämärälle murhafirmalle töitä tehnyt koodinimi 47 – se titulaarinen palkkamurhaajamme – on käynyt yhden miehen sotaansa milloin mitäkin tahoa vastaan, joskus suuria ja hämäriä varjohallituksia, toisinaan jopa omia entisiä työnantajiaan.
Onneksi se ei lopulta haittaa tahtia pätkääkään, jos ei ole tarinasta sen enempää kiinnostunut, sillä se toimii lähinnä vain tekosyynä viedä 47 milloin mihinkin eksoottiseen ja kiinnostavaan paikkaan, jossa muutama murhattava odottaa päiviensä päättäjää.


Tällä osa-alueella IO Interactive on taas onnistunut erinomaisen hyvin. Ihmisiä pulloillaan olevat argentiinalaiset kadut, sateen huuhtomat kiinalaiskaupungit kujat, salaiset teknobileet jossain Saksan maaseudulla tai ökymiljardöörin rakennuttaman pilvenpiirtäjän avajaiset ovat mielikuvitusta kutkuttavia pelialueita.

Itse peruspelattavuus on tietenkin tuttua jo kaikista aiemmista Hitmaneista. Pelaajalla on kohteensa, joiden murhakeinot ovat vapaasti valittavissa. Kohteiden luokse voi hyvin harvoin tuosta vain lampsia, joten matkalla 47:n täytyy kolkkailla jos jonkinlaisia sivullisia, pölliä näiden vaatteet ja näin naamioituneena etsiä uusia lähestymistapoja ja reittejä. Kenttiin on suunniteltu jos jonkinlaisia erikoisempia tapahtumaketjuja ja erikoisia tappoja, joiden löytäminen ja suorittaminen tuovat mukavasti lisäpeluuarvoa. Miksi ampua tyyppiä pistoolilla, kun voi vaihtaa yhden tämän golf-palloista räjähtävään malliin ja sitten ärsyttää hemmoa salaa niin pitkään, että tämä lähtee purkamaan stressiään golf-palloja lätkimällä ja kohtaa näin räjähtävän loppunsa?


Mukaan mahtuu myös yksi Hitman-pelien hauskimmista kentistä, jossa pelaaja lyödään keskelle englantilaisessa kartanossa tapahtuvaa murhamysteeriä. Jos haluaa, voi normaalien Hitman-tehtävien tavoin vain salamurhata kohteensa ja lähteä kotiin, mutta vaihtoehtoisesti voi myös omaksua paikalle kutsutun hämärän yksityisetsivän roolin ja selvittää murhamysteerin epäiltyjä kuulustelemalla ja johtolankoja etsimällä. Huikeaa!



Hitman 3:n kampanjan parissa vierähtää helposti pari iltaa jo ensimmäisellä uudelleenpeluukierroksella, eikä se ainakaan minulle riittänyt. Ne jo mainitut vaihtoehtoiset murhakeinot kun olivat parissakin tehtävässä niin kutkuttavia, että piti saman tien lähteä yrittämään uudelleen.

Tekeminen ei lopu tämänkään jälkeen, ainakaan jos on valmis hieman vinguttamaan Visaansa. Jo pelkän peruspelin hinnalla Hitman 3 sisältää IO Interactiven ja pelaajien itsensä suunnittelemia bonustehtäviä, joissa palataan takaisin tutuille alueille murhaamaan uusia kohteita tiukemmilla rajoitteilla. Ehkä tällä kertaa pitäisi listiä joku öljysheikki tarjoilijaksi naamioituneena ja palokirvestä käyttäen? Miten moisen tilanteen saa junailtua aikaan?


Se ensimmäisessä Hitmanissa – siis vuoden 2016 Hitmanissa – niin paljon lisähupia tuonut julkaisun jälkeinen sisältö on tällä kertaa Hitman 2:n tavoin jemmattu maksullisen kausikortin taakse. Ratkaisu on tavallaan hieman penseä, sillä ei saavutetuista eduista luopuminen koskaan tunnu varsinaisesti hyvältä. Mutta ymmärrän myös sen, että jonkun ne kuukausien lisäsisällöt on pakko tehdäkin, eikä niiden tyyppien palkkoja makseta pelkällä hyvällä fiiliksellä.

Todella mukavasti myös aiempien Hitman-pelien kaikki sisältö on pelattavissa myös Hitman 3:n kautta, mutta ei taaskaan ilmaiseksi tai ilman pientä säätöä. Jos on pelannut aiempia Hitman-pelejä samalla alustalla kuin aikoo pelata myös Hitman 3:a, peli tunnistaa automaattisesti Hitmanissa ja Hitman 2:ssa avatut sisällöt ja niiden progression ja tuo sen tuoreimpaan peliin. Jos taas – kuten vaikka minä – pelasi aiemmat pelit toisella koneella, lisäsisällöt pitää avata kertamaksun kautta. Tämä taas on vähän ikävämpää, koska IO Interactiven oman tilisysteemin kautta tiimi saisi kyllä taatusti tietoonsa, että omistan Hitman 2:n PlayStation 4 -version, mutta toisaalta Sony ja Microsoft ovat perinteisesti olleet hyvin nihkeitä alustalta toiselle siirtyvien hyödykkeiden suhteen. Mutta toimisi edes PC-versiossa…



Hitman 3 on juuri sitä, mitä odotin ja toivoin sen olevan: lisää sitä samaa riemastuttavaa, näyttävää ja viihdyttävää salamurhailua, jota ne kaksi edellistä peliäkin tarjosivat. Lopulta ne todelliset uudistukset ovat hyvin vähissä, sillä vaikka mukana on pieniä juttuja, kuten vaikka esineiden skannauksessa käytettävä kamerapuhelin, Hitman 3 tuntuu enemmän Hitman 2:n lisäsisällöltä kuin itsenäiseltä peliltä.


Tätä ei ole tarkoitettu niinkään herjaksi pelin kunniaa kohti, sillä rahoilleen kyllä saa vastinetta uusien tehtävien ja kenttien muodossa. Enemmänkin palaan takaisin siihen jo arvostelun alussa esittämääni ajatukseen: Hitman 2 oli jo niin hyvä peli ja nosti IO Interactiven murhasimulaation niin korkealle tasolle, että parantaminen ja uudistaminen olisi ollut varmasti hyvin hankalaa, ainakin jos tarkoituksena oli lisätä peliin jotain oikeasti lisäämisen arvoista.

Yksi juttu mihin olisi voinut ehkä kiinnittää vähän enemmän huomiota on se Hitman-pelien alituinen riesa, bugailu. Törmäsin arvostelujakson aikana useampaankin tilanteeseen, jossa pelihahmojen skriptaus vain yksinkertaisesti ei toiminut. Tehtävä käskee vaikka seuraamaan murhakohteen avustajaa tämän yksityisen sviittiin, mutta avustaja vain jököttää pöytänsä takana liikkumatta mihinkään. Joskus näistä tilanteista pystyy kikkailemaan itsensä eteenpäin, mutta usein tuloksena on tyly loppu: tee jotain muuta, tai aloita tehtävä alusta ja toivo, että tällä kertaa skriptaus ei kuse.


Samalla Hitman 3 haluaa pelaajan olevan jatkuvasti aktiivisen nettiyhteyden ääressä (tai pelaavan sitten alusta saakka offline-tilassa ilman online-tilan tarjoamia lisukkeita), mikä olisi muuten ihan jees, mutta serverit eivät tunnu kestävän pelin suosiota. Omissa testeissäni pahimpina iltoina peli tyssäsi muutaman minuutin välein ”yhteys serveriin katkesi” -ilmoituksiin. Yhteys kyllä useimmiten palautui, mutta joskus vasta useiden yritysten jälkeen. Tällaiset bugit ja ongelmat eivät suinkaan pilaa Hitman 3:a, mutta kyllä ne hieman harmittavat.


Kuten totesin, juuri sitä, mitä odotin ja toivoinkin saavani: lisää Hitmania. Ei suuria yllätyksiä, mutta ei toisaalta myöskään suuria pettymyksiä. Tuloksena siis erinomaisen hyvä murhasimulaattori.