Rebootteja, remasterointeja, revivaleita ja revamppeja: pelien ja elokuvien maailmassa teokset säilyvät yhä harvemmin alkuperäisessä muodossaan. Tällä kertaa kyseessä on hieman oudompi tapaus. Chronos: Before the Ashes on retroaktiivisesti (ja hieman paradoksaalisesti) sekä pelisarjan ensiosa että esiosa. Mistä ihmeestä on kyse?



Palataan ihan aluksi kauas menneisyyteen, herrain vuoteen 2016. Gunfire Gamesin julkaisema Chronos oli romahtaneesta maailmasta kertova VR-peli. Nuoren sankarin täytyi peitota hirviöt, jotka olivat ajaneet ihmiskunnan takaisin kivikaudelle. Miekkasankarin matkassa oli kuitenkin pieni jippo: hirviöiden kotimaailmaan pystyi hyökkäämään vain kerran vuodessa, joten jokainen kuolema vanhensi pelihahmoa vuoden verran. Erityisesti From Softwaren Dark Soulsia mukaileva peli sai positiivisen vastaanoton, ja peliyhtiö jatkoi seuraavaan projektiin.


Reilu vuosi sitten, syksyllä 2019, Gunfire Games julkaisi Remnant: From the Ashesin. Jälleen kerran Dark Soulsia emuloiva toimintapeli kertoi romahtaneesta maailmasta, jossa hirviöt olivat ajaneet ihmiskunnan raunioiden suojiin. Tuskastuttavan vaikeaksi kuvattu peli sai haalean positiivisia arvioita.

Nyt, vuoden 2020 lopulla, ilmestyy PC:lle, Stadialle, Switchille, Playstation 4:lle ja Xbox Onelle tehty Chronos: Before the Ashes. Toisin kuin voisi luulla, kyseessä ei ole jatko-osa neljän vuoden takaiselle Chronokselle, vaan revampattu versio alkuperäisestä Chronoksesta. “Revamppaaminen” tarkoittaa teoksen muodon, rakenteen tai ulkonäön muutosta. Tässä tapauksessa viitataan siihen, että Chronoksesta julkaistaan uusi versio, joka on jälkikäteen muutettu Remnant: From the Ashesin maailmaan sopivaksi esiosaksi, eli prequeliksi. Koska minulta on jäänyt sekä alkuperäinen Chronos että Remnant pelaamatta, en rehellisesti osaa sanoa miten paljon Before the Ashesia on muutettu, vai onko muutettu laisinkaan. Kyse voi olla myös puhtaasta rebrändäyksestä. Merkittävin muutos tuntuu joka tapauksessa olevan VR:n poistaminen pelistä.


Remnantissa kuljetaan ilmeisesti samoissa maisemissa, mutta Chronos: Before the Ashes toimii myös täysin itsenäisenä teoksena. Minulle ei ainakaan tullut kertaakaan sellaista fiilistä, että olisin missannut jotakin oleellista. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että Chronoksen olemattoman piskuinen tarina kerrotaan epäsuorasti ja pätkissä, jolloin juonella ei ole juurikaan väliä.



Pelaa Chronosta tuhkapelien suurin fani tai upouusi tomuttaja, edessä on ei niin kamalan pitkä, mutta vaativa taival. Chronos on selvästi ns. “Souls-like-peli”, eli hyvin vahvasti Dark Soulsia mukaileva toimintapeli: kolmannen persoonan melee-mätkinnässä rivivihollisetkin lyövät lujaa ja hätiköinnistä rankaistaan armotta. Kuten Souls-peleissä, jokainen tappelu vaatii sekä tarkkaa väistelyä ja torjumista, että oikein ajoitettuja vastaiskuja. Omituiset esineet ja tekstinpätkät valottavat hirviöiden täyttämää, labyrinttimaista maailmaa, joka muuttuu johdonmukaisemmaksi yksi oikopolku kerrallaan. Eli kyllä, Chronos on täysi Dark Souls -kopio. Kopiointi on sentään pääosin onnistunutta.


Suurin yksittäinen ero syntyy sarjakuvamaisesta ulkomuodosta: päähahmo on repäisty ennemminkin Fortniten värikkäiltä niityiltä kuin Dark Soulsin tummanpuhuvilta käytäviltä. Pirtsakan ulkokuoren alla kaikki on kuitenkin yhtä synkeäsieluista mättöä kuin esikuvalla. Tämä nostaakin esille yhden peliarvosteluiden ikuisuuskysymyksistä: jos peli on hiilikopio aiemmasta, täytyykö peli arvostella omana teoksenaan vai alkuperäiseen vertailtuna? Jos vastaus on jälkimmäinen, Chronoksen koko arvostelun voi tiivistää virkkeeseen “kuin Dark Souls, mutta kuolema vanhentaa pelaajaa”. Inspiraatiota on haettu toki muualtakin. Seikkailemisessa on paljon samaa kuin Zeldoissa, ja tuli muutamasta kohtauksesta Shadow of the Colossuskin mieleen.

Allekirjoittanutta oikeasti hämmentää, miten vähän Chronoksessa on omia ideoita. Ikääntymismekaniikka on sinällään mielenkiintoinen. Uuden vuosikymmenen kilahtaessa ikämittariin ansaitaan isoja etuja, kuten lisävoimaa tai elinpisteitä, ja vuosien vieriessä pelaajahahmo muuttuu eri tavoin: vanhemmiten uudet voima- ja ketteryyspisteet maksavat enemmän, mutta taikavoimat generoituvat Gandalfin näköiselle harmaahapselle kuin luonnostaan. Ikääntymisestä olisi kuitenkin voinut saada enemmänkin irti, nyt teemaa ei käsitellä lainkaan. Ei sinällään ihme, sillä tarinaa ei ole muutenkaan juuri tarjolla, mutta Christopher Nolanin Interstellarin kaltaiset elokuvat ovat käsitelleet ikääntymistä ja elinvuosien uhraamista mielenkiintoisella tavalla. Jotakin vastaavaa olisi Chronokseenkin voinut lisätä.



Kolmannen persoonan toimintapelinä Chronos ajaa asiansa. Nanosekunnilleen liikkeitä hiovat supertaistelijat löytävät varmasti tappelusta yhtä sun toista moitittavaa, mutta keskivertopelaajalle Chronos tarjoaa mukiinmenevää melee-tappelua, vaikka esikuvien tasolle ei mitenkään ylletä. Kaikkea on toki myös vähemmän, on kyse sitten vihollisista, aseista tai liikkeistä, mutta Chronos tuntuukin kevyemmältä välipalapeliltä, ei massiiviselta eepokselta. Chronos on pieni Hobitti suuremmalle Taru Remnantin Herralle, ja hyvä näin. Vikkeläkinttuisimmat vipeltävät Chronoksen loppuun noin kymmenessä tunnissa, hitaammilla kestää korkeintaan tuplasti pidempään.


Valinnanvaraa ei siis juuri ole tarjolla. Alussa valittava miekka tai kirves saa rinnalleen muutaman vaihtoehdon, ja aloituskilvellekin löytyy kookkaampaa sekä nopeampaa varianttia. Mitään mullistavaa ei silti ole tarjolla. Yhden pelikerran aikana ehtii päivittämään vain muutaman aseen, joten lopullinen asevalinta kannattaa tehdä suhteellisen aikaisin. Mekaniikoiltaan toiminta vastaa Dark Soulsia: hitaat kilpitaistelijat blokkaavat iskuja, nopeat väistävät. Kun vihollinen tarjoaa avauksen, on aika iskeä takaisin.

Vihollistyypit mukailevat fantasiaperinteitä. Kolme aluetta tarjoavat omanlaisiaan örrimörrejä: yhdestä löytyy kääpiöitä ja muuta fantasiakuvastoa, toisessa majailee luonnonmukaisempia alkuasukkaita. Viimeinen alue taas ottaa eteerisemmän ja surrealistisemman otteen, kun todellisuudenrajoilla tanssahteleva labyrintti lyö vastaan kasvottomia kummajaisia. Kuten muukin peli, vihollisten design ei räjäytä tajuntaa, mutta ajaa asiansa. Vihollisissa on myös tarpeeksi variaatiota, eikä pelaajaa hukuteta turhiin taisteluihin. Laatu on korvannut määrän.


Valinnanvaran vähyys näkyy myös kenttäsuunnittelussa. Vaikka Chronos apinoi Souls-pelien pohjapiirrustuksia paperilla, Chronoksesta puuttuu tyystin vaihtoehtoiset polut ja pomot. Pelaaja on alusta loppuun tiukassa putkessa, josta ei juuri sivupoluille päädytä.



Toiminnan keskellä selvitellään myös kevyitä puzzleja. Matkan varrelta löytyy vain muutama oikea aivopähkinä, loput probleemat ovat tasoa “tässä olisi lukko, mutta missä on avain?” Pulman puolikkaat rytmittävät silti seikkailua hyvällä tapaa, syventäen ympäröivää maailmaa – joskin on sanottava, että muutamien aivopähkinöiden äkkikuolemat jaksoivat turhauttaa toden teolla.


Äkkikuolemia ei kannata kuitenkaan pelätä liiaksi, vaikka vanhuuteen kuoleminen kummitteleekin kokoajan takaraivossa. Yksi Chronoksen parhaista puolista on vaikeustason balanssi: jos haluaa kurittaa itseään, vaikeammilla tasoilla pääsee hikoilemaan kuin saunassa. Peli pysyy nautittavana myös kevyemmillä vastuksilla: helpommilla vaikeustasoilla kuolemanpelko katoaa, mutta viholliset antavat silti tarpeeksi vastusta, ettei meno muutu silkaksi pelleilyksi. Keskivertopelaajalle normaali vaikeustaso tarjoaa kuitenkin optimaalisen kokemuksen. Pelihahmon ikäbonuksetkin tasoittavat tarpeen tullen pelikenttää.

Chronos: Before the Ashes on kokonaisuutena hauska, joskin turhan tavanomainen “Souls-like” toimintapeli. Ikääntymismekaniikkaa lukuunottamatta omat ideat ovat vähissä, mutta lopputulos jää reippaasti plussan puolelle. Mukavaksi välipalaseikkailuksi voisi valita rutkasti huonomminkin.