V2.fi:n ennakossakin (artikkeli) pari vuotta sitten makusteltu Twin Mirror sai julkaisunsa joulukuun vaihteessa. Kehittäjäfirma Dontnod Entertainment tunnetaan ennalta varmasti parhaiten Life is Strange -sarjasta sekä Vampyr- ja Tell Me Why -peleistä, joka itse asiassa julkaistiin aikaisemmin kuluneena vuonna. Dontnod on siis profiloitunut tunnelmallisten ja tarinallisten seikkailupelien tekijänä, unohtamatta tietenkään pelotonta lähestymistapaa haastavampienkin aihepiirien käsittelyyn.



Pelin päähenkilö, tutkiva journalisti Sam Higgs palaa Basswoodin puoliuniseen pikkukaupunkiin kahden vuoden poissaolon jälkeen, pistäytyäkseen vanhan ystävänsä Nickin hautajaisissa. Sam oli vältellyt Nickia koko poissaolonsa ajan, joten syyllisyys painaa harteilla. Miehet työskentelivät aikoinaan yhdessä Basswood Jungle -nimisessä lehdessä, jonka sivuille Sam toimitti jymypaljastuksen paikallisen kaivoksen puutteellisista turvallisuustoimista. Kaivos suljettiin, kylä hiljeni, eikä Sam ollut monen silmissä enää tervetullut, joten paluu kylmien katseiden alle ei ole helppo. Kyläpahanen ei olekaan niin hiipunut kuin miltä päällepäin vaikuttaa, minkä Samkin saa pian tuntea nahoissaan. Ilmassa on lopulta liiaksi avoimia kysymyksiä, joita Basswoodin kasvatti ei voi jättää tutkimatta pohjamutia myöten.


Twin Mirror yhdistää seikkailuun ja tarinointiin psykologisen trillerin elementtejä sekä pulmien ratkontaa vihjeiden avulla. Käytännössä tämä toimii niin, että kerronnallisten kohtauksien oheen on lisätty osioita, jotka vievät Samin omaan “Mind Palaceen”, Mielipalatsiin. Mielipalatsi on peilin palasista koostuva kuvitteellinen tila, jossa Sam tutkii muistoja ja käsittelee löytämiään vihjeitä muodostaen niistä päätelmien kokonaisuuksia. Pelin tarinan reaaliajasta irrallaan toimiva tila muuttuu ja osoittaa erilaisia puoliaan tarinan edetessä.


Kohtaukset ja niiden rakenne on sidottu tiukkaan narratiiviin. Tämä tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että esimerkiksi toisten hahmojen jututtaminen ja interaktiot ympäristön kanssa on tehtävä tasan oikeassa järjestyksessä, jotta ehdot etenemisen aukeamiselle täyttyvät. Mekaniikka turhautti kovasti, sillä vaikka se onkin monelle tuttu vanhoista seikkailupeleistä, jutun jujun tajuttuani alkoi oikeasti harmittaa kuvatunlainen menneisyyden kaiku modernissa pelissä. Etsivää ei ole kiva leikkiä tällä tavalla.



Sam velloo mielellään itsesäälissä ja hänen dialogiratkaisunsa tuntuvat melko usein epätyydyttäviltä. Tätä selittävät hahmon teemat: Samilla on paljon sisäistä ristiriitaa etenkin siinä, mitä hän ja muut odottavat tämän käytökseltä. Toinen selkeä pääteema on voimakas ahdistuneisuus, joka aiheuttaa hahmolle paniikinomaista kierrettä. Vaikeus toimia sosiaalisissa tilanteissa on välillä sisäinen paini, välillä ulos asti näkyvä, mikä tavallaan sopii Dontnodin tapaan käsitellä haastavia aiheita peleissään. Toisaalta niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin puheeseen tarjoaa vaihtoehtoja vain Samille itselleen näkyvä mieshenkilö, joka mielellään ilmestyy tyhjästä neuvomaan tätä eri tilanteissa ja josta käytetään nimitystä “Hän”. Pelaaja käy mysteerimiehen kanssa samankaltaista dialogia kuin muidenkin hahmojen, mutta suhdetta avataan varsinaisesti vasta myöhemmin. Juonellisesti yhteys jää tosin tönköksi, mikä on aidosti sääli.


Samin suhdetta muihin henkilöihin raotetaan vain sen verran, mitä on tarpeen ymmärtää. Useiden pää- ja sivuhahmojen syvyydestä tuntuu valitettavasti jääneen jotakin merkityksellistä pois. En tiedä onko kyse konkreettisista käsikirjoitusmuutoksista vai jostain muusta, mutta monellakaan hahmolla ei tunnu olevan enempää meneillään, kun mitä aktiivinen tilanne tai dialogi osoittaa. Ääninäyttelyn ja kasvoanimaatioiden taso on välttävä, mikä ei ainakaan paranna tilannetta.


Psykologista aspektia yritetään tuoda esiin joidenkin erityisten Mielipalatsi-kohtausten kautta, mutta niiden yhdistyminen todellisuuspuoleen jättää usein kylmäksi. Tämä taas yhdistettynä siihen, että todellisen maailman jännitys, uhat ja pelot eivät pikkukaupungissa ole lopulta niin mittavia tai välittömiä, aiheuttaa hassun vaikutelman. Hidastempoisesti ohjatussa pelissä, jossa jumittaminen ja toimintojen toistaminen hidastaa rytmiä entisestään, olisin toivonut enemmän huolellisuutta yksityiskohtien kanssa.



Pelin maailma on koostettu viehättäväksi. Yksityiskohtia on pienessäkin mittakaavassa paljon monet niistä ovat rakkaudella tehdyn näköisiä. Länsi-Virginian kuvitteellinen Basswood, entinen kaivoskaupunki toimii näyttämönä hyvin, vaikkakin sen eri sijainteja käytetään lopulta kohtausten kulisseina säästäväisellä kädellä. Tunnelma tuntuu visuaalisesti nojaavan tunnettuihin TV-sarjoihin ja elokuviin, jotka ovat kotoisin samankaltaisista ympäristöistä. Siksi pelin ensiminuutit tuntuivat jotenkin tutuilta ja jännittäviltä, mutta lupaava alku kaartui lehmän hännän lailla alaspäin kohti tympääntynyttä mielentilaa. Tarina alkaa kompastella ja oikeassa järjestyksessä toimimisen mekaniikka ärsyttää lopulta sen verran, ettei puitteistakaan ole suureksi lohduksi.


Twin Mirrorista paistaa läpi, ettei lopputulos ole sitä, mitä alunperin piti. Peli on ollut työn alla neljän vuoden ajan ja sen oli tarkoitus ilmestyä kolmen episodin mittaisena kokonaisuutena, mutta lopputulos on 6-8 tuntia pitkä yksittäinen peli, jossa kaikki tuntuu kesken jätetyltä, pilkotulta, pätkityltä ja hätäisten päätösten tulokselta. Kohtausten yhdistely tuntuu kömpelöltä ja pelaajana tulee se tunne, kuin olisi tullut täysin irrallisena henkilönä tilanteeseen ilman riittävän vahvaa kontekstia. Jäljelle jää mitäänsanomattomuus ja kuukauden päästä tuskin muistan enää tätä pelanneeni.