The Legend of Zelda: Breath of the Wild on yksi Switch-pelikonsolin myydyimmistä peleistä, ja Zeldat ovat olleet vuosikymmeniä Nintendon menestyneimpiä pelejä. Kun pääsarjan jatko-osaa saadaan vielä ainakin hetki odottaa, on Nintendo lyönyt viisaat päät uudelleen yhteen Koei Tecmon Omega Force -pelistudion kanssa ja lopputulemana on jatko-osa alun perin Wii U:lle julkaistulle Hyrule Warriors -pelille. Peli yhdistelee Zeldan kuningaskuntaa tarinoineen ja Dynasty Warriorsin loputonta vihollismassojen teloittamista. Tarinallisesti pelissä matkataan sata vuotta taaksepäin ja kurkistetaan, minkälainen suurtuho tuotti Breath of the Wildin lähtötilanteen.


Pelistä tulee paperilla mieleen halvalla kyhätty lisenssituote, koska Nintendolla oli joka tapauksessa tarina jo olemassa ja Koei Tecmolla itse peliydin. Riskit olisivat Nintendon kannalta suhteellisen pienet tällaiselle toiminnalle, koska kyse on kuitenkin vain spin-offista. Kehityksessä ei ole menty kuitenkaan ihan sieltä, missä aidan langat matalimmalla roikottavat, vaan kyseessä on laadukas ja huolellisesti tuotettu peli. Pelkästä nimilisenssistä ei ole missään tapauksessa kyse, vaan peliin on haettu hahmojen ja tarinan lisäksi paljon asioita Breath of the Wildista, valikkorakenteita myöten. Pelin välinäytökset näyttävätkin oikein hyviltä ja visuaalinen anti on oikein hyvää kautta linjan. Breath of the Wildin kauneuteen pelitilanteissa ei kuitenkaan päästä, mikä selittyy satapäisillä vihollismassoilla, jotka juoksentelevat samanaikaisesti peliruudulla. Hektisimmissä tilanteissa peli kärsii hieman ruudunpäivitysnopeuden putoamisesta, mikä hieman häiritsee, mutta onneksi pahimmat tökkimishetket jäävät melko lyhyiksi.





Pelin pääajatus on laittaa vihulaisia matalaksi sarjatulella, rientäen aina vaan suurempien pomovastusten harmiksi. Vihollisarmeijojen päivien päättäminen ei ole kovin haastavaa vaikeammallakaan vaikeustasolla, mutta pelin pääsuola onkin pomovastuksissa, joissa vaikeusastettakin pudotin, ettei konsolille kävisi pahasti ikkunasta lentäessään. Kentissä vilisee useampia pienempiä pomovastuksia ja yleensä yksi pääpahis. Tarkalla suojautumisella ja liikemekaniikat opettelemalla näistäkin selviää melko helposti, mutta pelkkä iskujen silmitön painelu ei enää autakaan.


Pelissä seikkaillaan klassisen miekkasoturi Linkin lisäksi Zeldalla, Impalla ja muutamalla muulla Zelda-maailmasta tutulla sankarilla, jotka kaikki toimivat tarinassa olennaisessa osassa. Kaikilla on omanlaisensa erikoiskyvyt, jotka tuottavat pelitapoihin sopivasti vaihtelua. Link turvautuu perinteisempään miekan heilutteluun, kun Zelda luo erilaisia tasoja maahan päästäkseen taistelussa niskan päälle. Erilaiset pommit ja vihollisten hetkittäiset jäädytykset toimivat oikein hyvin osana monipuolista taistelutoimintaa. Erilaisiin tehtäviin lähdetään pääosin kahden tai kolmen sankarin voimin ja taistelijaa pystyy vaihtamaan kätevästi lennosta, minkä lisäksi kavereita pystyy käskyttämään kartan kautta haluamaansa suuntaan. Ärsyttävänkin sokkeloisissa kentissä hahmojen pitäminen eri suunnilla mukavoittaa oloa, kun lennosta pystyy loikkaamaan toiselle puolelle karttaa - eli vaikkapa sinne, mistä juuri tuli (mihin se seuraava kohde tietenkin ilmaantui). Muuten tiimikaverit tietokoneen ohjastamana eivät ole kovin hyödyllisiä, koska taisteluissa heidän toimintansa on melko vaisua.





Peliä navigoidaan tehtävien välillä Breath of the Wildista tutulla kartalla, jonne erilaiset päätehtävät ilmestyvät kehityssuosituksineen ja samasta näkymästä pääsee suorittamaan sivutehtäviä, joissa hahmonkehitystä pystyy avittamaan. Sivutehtävät ovat pääosin samaa kuin päälinjan tehtävät, mutta erilaiset aikahaasteet tuovat sentään hieman vaihtelua päätehtäviin. Navigointikartalla hoituu myös hahmojen kehittäminen ja kaupankäynti erinäisistä hyödykkeistä ja aseita. Pelistä löytyy myös kaksinpeli jaetulla ruudulla.


Zelda-maailma viehättää, mutta pelin yksitoikkoiselta tuntuva armeijojen muilutus alkoi pelin edetessä hieman kiristää yksitoikkoisuudellaan. Kummasti pelin taisteluita silti innostui kahlaamaan lävitse kenttien lopputemmellys mielessään. Muutamat kentät päättyivät jättimäisillä kolosseilla suoritettaviin tehtäviin, joiden liikkumiskankeus ja silmitön räiskintä vihollismeriin harmittavasti eivät tuottaneet toivottua tyydytystä, mutta pieninä välipaloina virkistivät pelin etenemistä. Peli ei kokonaisuutena ole hack and slash -tyylisyydessään ominta mieligenreäni, mutta yllättävän mieluusti Age of Calamityä pelasi. Genressään peli nousi omien suosikkieni joukkoon, mutta Zelda-pelisarjasta pitävien kannattaa hieman tutustua pelivideoihin ennen hankinnan tekoa.