Viisi vuotta on hukattu sen jälkeen, kun Vin Dieselin antisankari Richard B. Riddick tunaroi teattereissa ja tähditti Xbox-peliä. Muistaako kukaan edes kuka hän on? Minäkään, aiheen ja Dieselin jonkinasteinen fani, en viitsinyt katsastaa isolta kankaalta mietoa ja muovista Riddickin aikakirjaa. Toisaalta The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay oli ja on mainio lisenssipeli. Joku voisi filosofoida, että Pimeän uhassa debytoinut Riddick olisi onnellisesti unohdettu, ellei esiosana toimiva peli olisi tehnyt vaikutusta tieteisnörttien alfauroksiin kuten peliarvostelijoihin. Alkuperäisen pelin paranneltu versio löytyy myös tältä levyltä. Uusi aikakirja Assault on Dark Athena ei valitettavasti auta Riddickiä painamaan nappia "paikalla" merkittävien toimintaäijien tämänkään vuotisella kevätpiknikillä.



Ehkei se olisi vuotta 2004 pilannut, jos Riddickin aikakirjan kylkiäiseksi olisi Butcher Bayn sijaan kaupattu Dark Athenaa? Kun solvatun tieteisleffan päähenkilö pultataan hiiviskelyä ja räiskintää sisältävään peliin, fanit ovat perusonnekkaita saadessaan perustoimivan massatuotteen. 2009 on hankalampi pysyä positiivisena. Dark Athena on myöhäinen lisäosa tuotteelle, joka on kokenut inflaation luonnollisista syistä. Butcher Bay oli Xboxin komeimpia ja omaperäisimpiä toimintajännäreitä silloin, kun pari kolme PlayStation-heppua kehtasi myöntää maksaneensa ensimmäisestä Killzonesta. Paranneltu grafiikka ja PC-versiosta tuttu lisäkohtaus ei nosta Butcher Bayta lähellekään tämän päivän huippuviihdettä.

Butcher Bay on vankila, jossa Riddick alunperin pilasi silmänsä nähdäkseen paremmin pimeässä. Pimeän uhasta sai käsityksen, että Riddick on ollut lukittuna eeppiseen helvetinloukkoon vailla toivoa ulospääsystä. Peli särkee tämän mielikuvan tehokkaasti, mutta ruosteenlikainen tieteistyrmä on omalla tavallaan kiintoisa paikka. Kuten muinoin kerroin, peli on pohjimmiltaan rajoittunut putkijuoksu, joka tuntuu elokuvamaiselta seikkailulta siksi, että Riddick tekee vain sitä, mikä milloinkin on luonnollista. Rytmitys on esimerkillistä. Riddickin on hankittava muilta vangeilta tietoja ja arvioitava mikä on tilanne, ennen kuin hän pääsee edes hiippailemaan varjoissa. Kiitos DNA-tunnistimien vartijoiden kivääreissä, kestää hyvän aikaa, ennen kuin Riddick saa käsiinsä omilla sormilla operoitavaa tulivoimaa. Välillä kiipeillään ja voimistellaan, sivutehtäviäkin on tyrkyllä.

Dark Athena on hämärän palkkasoturiporukan avaruusalus, jonne Riddick heti vapauduttuaan jumiutuu. Kliseinen avaruuskippo ei ole ympäristönä eikä yhteisönä vankilan veroinen, eikä myöhemmin nähtävällä kliseisellä ylivaloittuneella aavekaupungilla ole arvoa kuin vaihteluna. Riddickin on jälleen hiiviskeltävä ja entistä enemmän ammuskeltava, sekä vaihdettava sananen palkkisten ja näiden uhrien kanssa. Kauttaaltaan mainio ääninäyttely nostaa tämänkin episodin lähelle roskaleffojen tasoa, mikä on pelille saavutus. Eräs nekrofiili sivuhahmo on riemastuttavan raivostuttava apina, jonka pelaaja saa tyydyttävästi tappaa joko kunniallisessa tappelussa tai teurastaen – tällaiseen Riddick-tarinoiden pitäisi keskittyä. Pääasiallisina vihollisina toimivat droneiksi kutsutut kauko-ohjatut kyborgizombiet.



Jos vaikein vaikeustaso on minun valintani, peliä on haukuttava aivan liian helpoksi, koska tällaisissa tapauksissa vaikeiden pelien ystäville ei tarjota hikeä pisaran vertaa. Dark Athena kulkee Butcher Bayn latuja, mutta lässyn vaikeustason tapaiset asiat korostuvat, kun tunnelma ei tempaa mukaansa. Jopa vaikeimmalla tasolla useimmat hiiviskelykohtaukset selviävät kivuttomimmin juoksemalla eteenpäin ja painamalla nappia. Riddick ehtii tappaa uhrit vaihtelevilla ja tyylikkäästi animoiduilla teloitusliikkeillään, ja vaikkei ehtisikään, lähitaistelu on niin tehokasta, että kuoleminen kivääritulen alla on mahdollista lähinnä sillä kivisimmällä tiellä. Olen antanut 50 pistettä hiippailuille, jotka ovat näin yksinkertaisia.

Kenttäsuunnittelu ajaa asiansa. Uudesta episodista tosin jäi mieleen lähinnä avoin, monikerroksinen alue, jossa oli fiksuinta ampua kohdevalo toistuvasti pimeäksi alitehoisella sähköpyssyllä, jotteivät yliluonnollisen tarkat, joskin tyhmät ja kömpelöt vartijat olisi tulittaneet Riddickiä saman tien satojen metrien päästä. Riddick on hiippailijana hillitty ja jäykkä, kyykkykävelyyn ja silmiinsä luottava kyttääjä, ellei pelaaja siis juokse. Kun Riddick laittaa mageet rillinsä otsalle, muuttuu pimeys tasaiseksi selkeydeksi ja valo rasittavaksi sotkuksi.

Omaperäisintä pelimekaniikassa on lähitaistelu, jossa Riddick tekee erilaisia liikkeitä tatin asennosta riippuen. Oikealla ajoitukselle Riddick voi jopa kääntää hyökkäyksen välittömäksi teloitukseksi. Toiminnolla on vain rajoitettua merkitystä käsikirjoitettujen kohtaamisten ulkopuolella, eikä moisia varsinkaan uudessa episodissa juuri ole. Ammuskelu taasen on ammuskelua. Butcher Bayssa ammuskelu tuntuu jälkiruualta. Dark Athena tarjoaa pari hupaisasti rakennettua hetkeä, mutta tympäisee ankarasti loppupuolellaan. Kun "tyylillä ja taidolla" eteenpäin puskenut Riddick esimerkiksi saa käsiinsä sähkölataus-multipommi-kaukolaukaisu-systeemin, tuhovoima on nautinnollista noin minuutin, kunnes loputtomien vihulaisten, mikroskooppisten tykkitornien ja järjettömän kestävien jättiläisörkkien ammuskelu alkaa korveta pahemman kerran.



22-vuotiaana olin niin tyhmä, että kritisoin moninpelin puutetta. 27-vuotiaana tuhisin ja kiroilin ääneen, kun jouduin taas, taas, taas juoksemaan kuivilla tieteishömppäkäytävillä sihdaten vastustajia konekiväärillä, yrittäen muistaa ulkoa, missä on haarniskapäivitys, missä minigun ja missä kranaatinheitin. Näin kliseinen moninpeli on rikos rajoitettua elinaikaa kohtaan. Olen viimeaikoina mättänyt ensimmäistä Butcher Bayta vanhemmalla pöytäkoneellani ilmaista sinkohippaa Quake Liveä, joka on jopa visuaalisen annin osalta tyydyttävämpi elämys kuin Riddick linjoilla. Saattaa olla, että jos pelaajia olisi linjoilla edes viikon vilkkaimpaan aikaan noin 50 kertaa nykyistä enemmän, tehtäväpohjaisten pelimuotojen mättäminen kävisi viihteestä. 20 pelaajan kanssa kituminen kaavamaisen roskan äärellä samaan aikaan kun tuhannet tosihemmot pelaavat Quakea ilmaiseksi on väärin hemmetin monella tasolla.

"Pitch Black" on ainoa pelimuoto, jonka äärellä onnistuin tuntemaan kilpailuvietin kutsua. Yksi pelaaja saa olla Riddick, jota muut metsästävät päästäkseen itse Riddickiksi. Riddick viihtyy pimeässä puukkoineen. Muut joutuvat tyytymään lamppuihin, joiden teho vaihtelee aseiden välillä. Kun peliin osallistuu tietty, ei liian suuri eikä liian pieni määrä porukkaa, Pitch Black on kivaa puolisen tuntia. Pisteenlasku toimii hieman tavallisuudesta poiketen tässä ja muissakin pelimuodoissa, mutta siinähän ne innovaatiot sitten olivatkin.



Jotta Dark Athena olisi yhtä vakuuttava elämys kuin edeltäjä oli 2004, sen tulisi olla kahta asiaa. Pelin pitäisi olla rakenteeltaan edes murusen omaperäisempi kuin Butcher Bay oli; odotukset interaktiivista tarinankerrontaa kohtaan eivät ole suuremmin kasvaneet. Lisäksi Dark Athenan pitäisi olla komeampi kuin Gears of War 2. Edeltäjää kehnompi rakenne ja varsinkin varjojen osalta bugaileva grafiikka saavat minut hyvin vihaiseksi, joten on Starbreeze Studiosin onni, että se edellinen peli tajuttiin pakata mukaan. Kokonaisuus sopii Dieselin karheasta äänestä kiksejä saaville kevyiden karujen pelien ystäville, joilta alkuperäinen julkaisu jäi väliin. Jos lyhyys ja moninpelin puute olivat Butcher Bayn suurimmat ongelmat, tällä päivityksellä ongelmat korjaantuvat paremmin kuin uskalsin toivoa! Kuvittele eläväsi vuotta 2004, niin hyvin menee.