En voinut enää vastustaa kiusausta. Kovalevyni uumenissa odotti synkkiin salaisuuksiin verhottu mysteeri, joka kutsui minua luokseen kuin halpa viina Viron-matkaajaa. Chicken Police, tuo unkarilaisen The Wild Gentlemenin film noir -naksuseikkailu, oli kietonut minut täysin pikkurillinsä ympärille: ennen aamuauringon kylmää sarastusta seurasin kana-aivoisten kyttien maailmaa vainukoiran lailla, eikä mikään tuntunut enää todelta.



Ilta alkoi kuten kaikki muutkin. Nojasin menneiden vuosikymmenten loistosta muistuttavassa nojatuolissa, mutisten menetetyistä mahdollisuuksista. Olin näet unohtanut ladata seuraavan työpelini, joten interaktiivisen ihmemaan sijaan tuijotin pimeää telkkariruutua – ja ruutu alkoi tuijottaa uhkaavasti takaisin. Että kanapoliiseista kertova tarinapeli, vai? On sitä aikojen saatossa nähty sprinttaavia siilejä ja äkäisiä lintuja, mutta että kyttäkanoja? Tiesin jo nyt, että lopullisen raportin kirjaaminen tulisi vaatimaan paljon: tähän arvosteluun ei riittäisi pelkkä arkistojen penkominen eläinaiheisten puujalkavitsien toivossa. Ei, tämä tulisi vaatimaan köyhän miehen Marlowe-imitaatiota.


Kun Chicken Police oli vihdoin löytänyt tiensä kovalevylleni, tartuin samaan likaiseen ohjaimeen, johon olin tarttunut niin monesti aiemmin. Katsoin vielä kerran haikailevasti ulos, mutta kulkutaudin autioittamat kadut huusivat tyhjyyttään. Musta ruutu heräsi eloon, ja jäljellä oli vain minä, uhkaavasti tyhjenevä bourbon-pullo sekä kaakattavia kanapoliiseja.

Ensimmäisenä iski järkytys. Mustavalkoisia film noir-etsivätarinoita parodioiva Chicken Police vaikutti omahyväisten idioottien käsikirjoittamalta roskalta: onko ihmisten korvaaminen antropomorfisilla eläimillä pelin ainoa koukku? Mitä pomo oikein ajatteli ojentaessaan tämän keissin minulle? Kaikki nämä huumoripelit pyörivät aina sitä samaa puujalkavitsien ja halpojen viittausten piirileikkiä. Leikki pysyy samana, ainoastaan leikkijät vaihtuvat.


Mutta yhtä nopeasti kuin olin pelin tuominnut, aloinkin perääntyä sanoissani. Yllätyin, miten nopeasti nokkavat nokkasiilit ja melankoliset monologit voittivat minua puolelleen. Kaikista odotuksista huolimatta äänityskopin kalusteita järsivät ääninäyttelijät, suupieliä nostattavat vitsit ja ihan aikuistenkin oikeasti toimiva salapoliisitarina kietoivat minua pikkurillinsä ympärille jo ensimmäisen pelitunnin aikana.



Peilissä katseeseeni vastasi Sonny Featherland, vaimonsa ja parinsa hylkäämä poliisinnahjus. Kymmenen vuotta median rakastamassa “Chicken Police” -parivaljakossa toiminut Sonny on hyllytetty, ja poliisin sininen univormu on vaihtunut poplariin. Orastava alkoholismi menee katkolle, kun Sonnyn etsivätoimiston ovelle ilmestyy mystinen daami: kaupungin kuumimman menomestan pääesiintyjälle on lähetetty uhkauksia, mutta poliisin ovelle ei ole asiaa.


Sonny palkataan selvittämään viestien alkuperää, mutta hommaa riittää kahdelle. Sonnyn täytyykin suostutella vanha parinsa Marty MacChicken avuksi, vaikka kaksikon välirikko on yhtä hiertynyt kuin hiekkapaperikonferenssin debaattitunti. Uhkausten selvittely johtaa nokittelevan kaksikon Clawvillen alamaailmaan, missä järjestäytynyt rikollisuus, sortavat yhteiskuntarakenteet ja vuosikymmenten moraaliton politiikka nivoutuvat kotkottajia kutsuvaksi ja puhtaaksi kaluttuja kananluita sylkeväksi koneistoksi.


Käsikirjoitus ja sen toteutus voittivat kaltaiseni kehäraakin puolelleen. Välillä vitsit lässähtävät tai toistuvat, eikä tarina nouse aina parodian tasoa korkeammalle, mutta suurimman osan ajasta etsivätarina tykittää kunnolla menemään. Juonenkäänteetkään eivät ehkä yllätä ketään, mutta kokonaisuus muistuttaa hyvällä tavalla Steve Martinin Kuollut mies ei palttoota kaipaa -parodiaelokuvaa. Taustalla huokuu rakkaus savuisia baareja ja tappavia daameja kohtaan. Clawvillen asukkaat voivat olla maailman pessimistisimpiä tyhjyyteen tuijottajia, mutta pelissä on aitoa riemua ja elämäniloa.



Noin kymmentuntinen tarina avautuu pääosin visual novellin muodossa, mutta vainukoiran leikkiminen näkyy myös pelimekaniikoissa. Välillä kuulustellaan oikeita repliikkejä valitsemalla, toisinaan selvitellään aivopähkinöitä. Kun jutussa selviää uusia käänteitä, tapahtumat pitää asetella oikeisiin syy-seuraussuhteisiin. Pelimekaniikkojen ei ole tarkoitus haastaa pelaajaa, vaan tarjota fiilistelyä. Osa mekaniikoista – kuten mukana kulkeva inventaario –- tuntuvat alikäytetyiltä, mutta nipotus on pientä.


Audiovisuaalisesti Chicken Police tekee kaikkensa vahvistaakseen tunnelmaa. Pieni budjetti on käytetty tehokkaasti: animointi on halpaa ja harvinaista, mutta selkeä visuaalinen tyyli paikkaa puutteita. Eloisa ääninäyttely ja ympäristön ambient-äänimaailma immersoivat pelaajan Clawvillen kaduille, joka huokuu Sin Cityä ja ikuista yötä.

Kovaksikeitettyjen kyttäkanojen kukkoilu kannattaa laittaa suurennuslasin alle, jos mustavalkoiset dekkaritarinat saavat paatuneen sydämen tykyttämään. Chicken Police kertoo pienen tarinan isossa maailmassa, mutta laajemmistakin kuvioista vihjaillaan: viimeistään lopputekstien “Chicken Police will return..?” -teksti viestii, että jatkoa olisi luvassa, jos yleisöä löytyy.


Lopputekstien rullatessa aamuauringon säteet polttivat sarveiskalvojani. Olin paennut tätä mielipuoliseksi muuttunutta todellisuutta hetkellisesti, mutta oravanpyörä kutsui jo omiaan takaisin. Takkini ei suojannut minua päin kasvoja iskeytyvältä marraskuun viimalta, mutta kylmä maailma tuntui asteen verran lämpimämmältä.