Kaikkien on nyt parasta istahtaa, sillä aion kertoa jotain niin järkyttävää ja yllättävää, että lennätte muuten persiillenne. Istuvatko kaikki tukevasti? Hyvä: Ubisoft on tehnyt avoimen maailman toimintaseikkailun, jossa keräillään sivuroippeita, kiipeillään korkeisiin paikkoihin paljastamaan kartalle löydettäviä juttuja, ja harrastetaan kepeää hahmonkehitystä.


Kepeä sarkasmi suotakoon, sillä lievästi sanoen tämän tyyppisistä peleistä on tullut Ubisoftin tavaramerkki. Rehellisesti sanoen paperilla tarkasteltuna Immortals: Fenyx Rising onkin niin puhdasta ja yllätyksetöntä Ubisoftia kuin olla voi, mutta pinnan alla piilee onneksi muutama yllätys, jodien ansiosta silläkin on paikkansa.



Immortals sijoittuu antiikin Kreikkaan, tai oikeammin antiikin kreikkalaiseen mytologiaan. Pelin maailmassa kaikki tarut ovat totta: jumalat todellakin vahtivat ihmisiä Olympos-vuoreltaan ja leikkivät julmia leikkejään näiden kohtalolla. Jumalten perseilylle tulee stoppi, kun Tyfon-titaani murtautuu ulos vankilastaan. Silmänräpäyksessä kaikki maailman ihmiset ovat muuttuneet kivipatsaiksi, hirviöt partioivat kaduilla ja jumalia on rankaistu ironisesti.


Ainoa, joka voi pistää stopin tällaiselle touhulle, on nuori ja kokematon Fenyx, joka jostain syystä on välttynyt Tyfonin kostolta. Fenyxin edessä on kuitenkin pitkä matka, sillä ilman jumalten tukea ja apua hänen pelastusretkellään ei ole toivoakaan, eikä jumalten apua saa aivan ilmaiseksi. Niinpä edessä on luonnollisesti useiden kymmenten tuntien mittainen matka, jossa Fenyx kulkee yhden jumalan valtakunnasta seuraavaan tehden näiden antamia tehtäviä.

Pelin tarinallisena raamina toimii se, Prometheus – ihmiset luonut titaani, joka varasti jumalilta tulen lahjan ihmiskunnalle – kertoo ikiaikaisesta vankilastaan tarinaa Fenyxin pelastusretkestä ylijumala Zeukselle. Mukaan on yritetty tunkea suuri määrä huumoria, kun Zeus keskeyttää Prometheuksen kerrontaa moninaisilla tavoilla. Prometheus saattaa vaikka kuvailla Fenyxiä ympäröivää alamaailman luolastoa, kun Zeus ilmoittaa olevansa kyllästynyt ja pelimaailmaan paukahtaa suuri pomohirviö pelaajan kiusaksi.


Rehellisesti sanoen huumori kompuroi aika usein, sillä vaikka mukaan mahtuu hauskojakin kohtauksia, Zeuksen yhden miehen komediashow on vähän nähty juttu jo ensimmäisten varttien jälkeen. Mukahauskat dialogit kestävät usein aivan liian pitkään ja vievät huomiota pois pelin tapahtumista. Lisäksi, kun peli yrittää vähän väliä käsitellä vakaviakin aiheita, sitä saa miltei tunteellisia nyrjähdysvammoja kun tunnelma heilahtaa nanosekunnista draaman kaaresta Zeuksen riemukkaisiin lerssivitseihin.

Tönkkö komedia onkin harmillista, sillä muuten pelin tarina on asiallinen. Fenyx on mainio hahmo ja ne muut varsinaiset päähenkilöt toimivat myös hyvin. Komedian vähemmälle jättämällä kokonaisuus olisi todenäköisesti toiminut paljon paremmin, mutta hei. Olen minä ennenkin ollut väärässä!



Jos on ikinä pelannut ainuttakaan Ubisoftin avoimen maailman toimintaseikkailua, osaa kuvitella noin 90% Immortalsin sisällöstä ja peliluupista siltä istumalta. Kyseessä on todellakin äärimmäisen kaavamainen pelikokemus. Pitkän tarinatilan ohella jumalten saaret on ladattu täyteen kätkettyjä aarteita, kerättäviä craftausaineita, Fenyxin ominaisuuksia parantavia kerättäviä aineksia ja ties mitä muuta.


Homma tuntuu välillä miltei parodialta, kun ruudun ylälaidassa on oikeasti puolen ruudun mittainen rivi erilaisia aineksia, resursseja ja valuuttoja, joista jokaisella tehdään yhtä tai kahta juttua. Eikö näitä olisi voinut tiivistää hieman?

Kaavamainen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti huonoa, sillä kun Ubisoft on tehtaillut avoimen maailman pelejään liukuhihnalta, sen kehitystiimit ovat saaneet hiottua kaavan jos nyt ei täydelliseksi, niin ainakin todella sujuvaksi. Immortalsin parissa voi helposti hukata useita tunteja kuin huomaamatta. Lähdetäänpä ratsastamaan kartan halki kohti seuraavaa tehtäväpaikkaa ja hups, matkalla löytyikin puoli tusinaa pientä puzzleluolastoa, useampi vihollisten vartioima arkku ja runsaasti muuta tekemistä.

Asiaa ei haittaa se, että Immortalsin pelaaminen on muutenkin hyvin sujuvaa. Fenyx oppii pelin edetessä monipuolisen arsenaalin kykyjä, joita voi hyödyntää taistelussa tai ongelmanratkonnassa. Breath of the Wildin hengessä saarelta löytyy useita pieniä luolastoja, jotka on kaikki rakennettu jonkinlaisen puzzle-elementin varaan. Joskus täytyy vaikka työnnellä raskaita kuulia ympäriinsä tai manipuloida niitä Fenyxin telepaattisilla kyvyillä, toisinaan navigoida jousipyssyllä ammuttuja nuolia labyrinttien läpi.


Breath of the Wild on muutenkin toiminut selvästi ohjenuorana, sillä monet muutkin pelin ominaisuudet on lainattu miltei sellaisenaan Nintendon modernista klassikosta. Taistelu tuntuu hyvin samanlaiselta, Fenyx voi kesyttää itselleen moninaisia ratsuja ja jopa se kaikkein ubisoftein puuha, kartan täyttäminen ikoneilla, tapahtuu Breath of the Wildin hengessä. Ideana olisi yhä kivuta korkeuksiin tähystelemään ympärilleen, mutta se ei automaattisesti täytä karttaa miljoonalla ikonilla. Korkeat paikat tarjoavat vain hyvä paikan, mistä katsella itse. Sitten skannaillaan ympäristöä ja etsitään sieltä ikoneita, jotka merkitsevät aarrearkkuja, luolastoja ja niitä puolta tusinaa erilaista craftausresurssia.

Kokonaisuus ei toimi yhtä saumattomasti kuin Breath of the Wildissa, mutta tarpeeksi hyvin kuitenkin. Immortalsin pelaaminen on sujuvaa ja viihdyttävää.



Pelasin itse Immortalsini PlayStation 5:llä, ja kokemus oli tekniikan puolelta sujuva. Peli pyörii jouhevasti ja näyttää kivalta. Lataustauotkin ovat kohtuullisia, joskaan eivät niin nopeita kuin varta vasten PlayStation 5:lle tehdyissä peleissä. Myös adaptiivisia liipaisimia hyödynnetään, joten uuden sukupolven pelurit saavat rahoilleen vastinetta.


Immortals onkin sangen asiallinen kokonaisuus, jolla on yksi suuri ongelma. Se ilmestyi joulukuussa 2020. Pelkästään Ubisoft on viimeisen parin kuukauden sisään julkaissut kaksi hyvin samanlaista, valtavan kokoista avoimen maailman keräily- ja toimintapeliä. Niitä molempia pelanneena alan olla vähän loppuunkeräilty. Rehellisesti on myös todettava, että Immortals ei varsinaisesti lisää kaavaan mitään kovin vallankumouksellista. Se on vain todella nätti ja riittävän sujuva tämän tyyppinen peli. Itse kukin voi siis tahollaan miettiä, onko kuluvan syksyn aikana kenties saanut jo tarpeekseen Watch Dogsien ja Assassin’s Creedien myötä, vai olisiko sydämessä vielä Fenyxin muotoinen aukko.

Jos näin on, Immortalsista irtoaa kyllä useammaksi kymmeneksi tunniksi jouhevaa ja monipuolista tekemistä.