Kummisetä-trilogia on yksi elokuvamaailman klassikoista. Mario Puzon romaaniin perustuva, Francis Ford Coppolan ohjaama elokuvasarja kertoo Corleonen mafiaperheen vaiheista ja nyt trilogian toisen osan tapahtumia päästään elämään uudelleen Dominic-nimisen mafioson kautta. Coppola vastusti jo ensimmäisen Godfather-pelin tekemistä ja kakkososa sai puolestaan Mario Puzon perillisten karvat pystyyn. The Godfather II tarjoaa strategisia haasteita, kolmannen persoonan toimintaa ja juonen, joka on erittäin vapaamuotoinen sovitus elokuvan kertomasta synkästä tarinasta.



The Godfather II voidaan luokitella suoraan Grand Theft Auto -kopioksi. Toimintaosuus on hyvin samankaltainen GTA-sarjan ja vuonna 2006 julkaistun The Godfather: The Gamen kanssa. Kummisetä-pelien ensimmäisestäkin osasta tuttu strateginen puoli on kuitenkin kasvanut aiempaa suurempaan rooliin ja nyt pelaaja joutuu pomona pohtimaan paitsi sitä, millä tuliaseella vihollisperheiden jäseniä niittää katuun, myös sitä, mitä yrityksiä ja niistä saatavia bonuksia kannattaa seuraavaksi valloittaa. Pelin kolmen lentokentin yhdistetyn kaupungin uumenissa on tuotantolaitoksia rakennustyömaista bensa-asemiin. Kun pelaaja valloittaa vaikkapa kaikkien kaupunkien strippiklubit, saa hän alennusta valloitettuja toimitiloja vartioivien kätyreiden palkkakuluihin. Muita saatavia bonuksia ovat mm. luotiliivit koko perheelle, tehokkaammat panokset ja rahanpesulaitosten tuoma puhdas likviditeettilisä perheen kassalippaaseen.

Eri rakennusten valloittamisessa pelaajaa auttaa tietenkin oma mafiaperhe, johon värvätään tuttavapiiristä rivisotilaita laajennustoimintaa tukemaan. Rivisotilaista uskollisimmat ylennetään hiljalleen hierarkiassa ylöspäin ja lopulta pelaajan apujoukot koostuvat kaikkiaan kahdeksasta mafiaveljestä. Jokaisella värvättävällä on myös omat erityistaitonsa. Tarjolla on mm. murtautujia, räjähdyseksperttejä ja lääkintämiehiä. Jokaista taitoa tarvitaan sujuvan toiminnan takaamiseksi. Kerrallaan Donin matkassa voi marssia kolme apuria, ja loput perheenjäsenet voi ripotella suojelemaan strategisia kohteita kätevältä karttanäkymältä käsin. Nenänkaivuun sijasta toimettomat toverit voi laittaa myös pommitus- tai valloituskeikalle vihollisperheen omistamiin kiinteistöihin.

Strateginen osuus on melko yksinkertainen, mutta tuo peliin perustoimintaa mukavasti tauottavaa pientä pähkäilyä. Perheen raha-asiat on saatava kuntoon vartioiden palkkaamiseksi ja kätyreiden taitojen kohentamiseksi, mutta samalla olisi saatava tuiki tärkeitä bonuksia kartellien kautta ja suojeltava jo haltuunotettua omaisuutta. Tämän kaiken lisäksi tietenkin juostaan kaduilla ja osallistutaan henkilökohtaisesti valtaustoimintaan ja käytännön gangsteritoimintaan. Vihollisleirejä pelissä on neljä ja näistä on päästävä hiljalleen eroon. Kadunmiehille palveluksia tekemällä, näiltä kerätään vihjeitä vihollisten olinpaikoista, minkä jälkeen kilpailevan perheen jäsenet päästellään yksitellen päiviltä ennen näiden majapaikan räjäyttämistä ja lopullista tuhoamista.



The Godfather Part II -elokuva sijoittui osittain Michael Corleonen kokemuksiin vuosina 1958 ja 1959. Pelissä Michael on sivuhahmo ja tarina saa alkunsa elokuvassakin nähtävästä Kuuban vuoden 1958 vallankumouksesta. Pelin ajankuva on kuitenkin varsin hämärä, sillä 50-luvun lopun tunnelmaa ei ole onnistuttu tuomaan kunnolla kotisohvalta koettavaksi. Osittain illuusio rikkoutuu jopa täysin väärillä lavasteilla, sillä pelissä vilisevään autokantaan kuuluu kyllä 40-luvun lopun pulla-Ford ja ainakin yksi siipilokasuojainen 50-luvun lopun jenkkilulla, mutta näiden lisäksi kaduilla kiitää 60-luvulta ja jopa 70-luvun alusta tuttuja Chevrolet Camaron tyylisiä muskeliautoja. Mihinkään GTA: Vice Cityn tyyliseen parodioivaan tyyliin ei olisi tarvinnut sortua, mutta toki 50-luvun lopulta olisi ollut varmasti enemmänkin visuaalista karkkia siirrettävissä yhden videopelin tarpeisiin. Nyt aika menettää merkityksensä ja mauttomasti luotiliiveissä juoksentelevien gangsterien sattumukset voisivat olla yhtä hyvin peräisin viime viikolta kuin 50 vuoden takaa.

Grafiikaltaan peli on äkkiseltään katsottuna vanhanaikainen. Animaatio on tönkköä, maailma on rakennettu samoja yksinkertaisia palikoita kopioimalla ja tekstuurit ovat tuhnuisia. Valaistus on hoidettu periaatteessa mallikkaasti, joskin varjojen toiminnassa on havaittavissa pahoja bugeja. Muutenkin pelin laadunvalvonnassa on laiskoteltu, sillä välillä esimerkiksi vihollisgangsterit löytyvät puoliksi maan sisästä. Suorastaan antiikkista ja anteeksiantamatonta on kuitenkin se, että Dominicin jalkoihin on laitettu 90-lukulaiset lyijykengät. Puoleen nilkkaan yltävästä korokkeesta ei siis päästä ohi lainkaan, kun sankarimme ei osaa hyppäämisen jaloa taitoa. Joidenkin kaiteiden yli sentään voidaan könytä ja tikkaillakin kiipeillään, mutta paha maku liikkumisrajoituksista silti jää. Satikutia tulee myös ponnahteluefektistä. Etenkin autot ilmestyvät kadulle harmillisen lähelle pelajaa, kun tämän katse hetkeksi kääntyy tieltä sivuun.

Musiikkipuoli pelissä toimii huomattavasti kuvaa paremmin. New Yorkin kaduilla soiva jazz on todella tunnelmallista ja ääninäyttely on laadukasta, vaikkei studioon tällä kertaa olekaan saatu ykkösosan tapaan nippua elokuvan tähtiä. Michael Corleonen ykkösmiehen, Tom Hagenin roolissa kuullaan kuitenkin vuoden 1977 elokuvassakin miestä näytelleen Robert Duvallin ääntä. Musiikkiakaan pelissä ei kuitenkaan ole rajattomasti, eikä ääniefekteistä juuri hurraahuutoja kirvoittavia räjähdyksiä tai kuolonkorinoita löydy.



Ensimmäisen puolen tunnin perusteellaa The Godfather II vaikuttaa todella surkealta GTA-kloonilta, joka on jäänyt graafisesti jonnekin edellisen ja nykyisen konsolisukupolven väliseen limboon ja jonka ajankuva on kadoksissa samassa piilossa tekoälyn järjenrippeiden kanssa. Joku kummisetäilyssä kuitenkin viehättää, kun pelille antaa hieman enemmän aikaa. Tarina, joskin elokuvaversiosta poikkeavana, toimii yllättävän hyvin ja kiinteistöjen valloittaminen on itseään toistavanakin viihdyttävää mättöä. Jokaisen kiinteistön omistajaa päästään vielä lopuksi kovistelemaan kaksin käsin. Seinille heittely tai kerrostalon kattokaiteen yli roikottaminen saattaa kirvoittaa omistajan antamaan Corleonen perheelle jopa 25 prosentin bonuksen liiketoimintansa tuotoista. Väkivaltaa kannattaa välillä käyttää siis myös harkiten.

Kokonaisuutena peli kuitenkin jää hivenen pakkasen puolelle keskeneräisen ja vanhahtavan oloisena bugisena tekeleenä, jonka pelattavuutta on rampautettu kehnolla ohjauksella ja jonka tunnelma on kuin kevyttä yläpilveä. Mahdollisuuksia 50- ja 60-lukujen vaihteeseen sijoittuvalla mafiatarinalla olisi ollut vaikka mihin, mutta raha tai mielenkiinto on loppunut kehittäjiltä kesken.

Huomioitavaa on, että pelin vaikeustaso on viritetty todella helpoksi, joten käytännösä tarinan voi marssia läpi ilman kummempaa hampaiden kiristelyä. Kevyenä strategisena ammuskeluna The Godfather II puolustaakin kenties paikkaansa satunnaispelaajien porttihuumeena ennen GTA:n maailmaan astumista.