Olen suuri musiikin ystävä ja koronapandemian aikana olen eniten jäänyt kaipaamaan keikkoja. Pidän myös elektronisesta musiikista, joten No Straight Roads kuulosti lähtökohtaisesti hyvältä peliltä. Tunsin kuitenkin olevani hieman väärällä puolella taistelussa, sillä No Straight Roadsissa pelaaja joutuu taistelemaan EDM-musiikkia vastaan.



EDM-imperiumia ylläpitävä musiikkiyhtiö No Straight Roads (NSR) on mennyt liian pitkälle: Vinyl Cityssä soi vain elektroninen jumputus. Asiaan tulee muutos, kun Mayday ja Zuke perustavat rockbändi Bunk Bed Junctionin ja lähtevät taistelemaan play-nappulaa painavia klubimuusikkoja vastaan. Tarkoituksena on nousta kaupungin suosituimmaksi orkesteriksi ja haudata EDM takaisin maan alle.


Pohjimmiltaan No Straight Roads on rytmipeli, mutta mukana on elementtejä myös toimintapelistä ja tasohyppelystä. Kyseessä ei kuitenkaan ole esimerkiksi Guitar Heron kaltainen rytmipeli, jossa pelaajan tulisi esimerkiksi soittaa Maydayn kitaraa tai Zuken rumpuja tietyssä rytmissä. Vastustajia nimittäin niitataan alas ennemminkin hack and slash -tyylisesti. Mukana on myös kykypuu, jossa saavutettujen fanien määrällä voi päivittää omia taitojaan paremmaksi. Kykypuu tuntuu kuitenkin päälle liimatulta ja hieman väkinäiseltä osiolta, sillä itse päädyin päivittämään osaamista vasta viimeisen vastustajan kohdalla. Hieman harmillisesti vähäisetkin rytmipelille ominaiset elementit hautautuvat kaiken toiminnan alle ja loppujen lopuksi ei ole edes väliä, onko pelaajalla sävelkorvaa vai ei, sillä peli on todella anteeksiantavainen kuolemien kanssa. Valitettavasti rytmien ja toiminnan yhdistäminen ei onnistu aivan täydellisesti, sillä taistelut toistavat itseään nopeasti ja mekaniikka käy melko tylsäksi.

Toimintapeleistä tutun mekaniikan käyttäminen ihmetytti aluksi, sillä rytmipeliltä voisi olettaa jotain aivan muuta. Pieni kurkistus kehittäjätiimiin kuitenkin paljastaa, mistä idea voisi juontaa juurensa. Kehityksestä vastaavan Metronomikin takana ovat nimittäin Final Fantasy XV:stä tuttu Wan Hazmer ja Street Fighter V:tä tehnyt Daim Dziauddin.



No Straight Roadsin musiikista vastaa monta huippumuusikkoa, kuten James Landino, Andy Tunstall ja Az Samad. Vaikka No Straight Roads keskittyy rock- ja EDM-musiikkiin, todellisuudessa musiikkivalikoima on huomattavasti laajempi. Valitettavasti raskaammat sävelet jäävät melko vaisuiksi, vaikka perusajatuksena olisi voittaa rockilla konemusiikki. Kahden genren väliset taistelut olisivat tuntuneet enemmän sodilta, jos mukaan olisi laitettu muutakin kuin muutamia rockriffejä sinne tänne. Muutamat EDM-kappaleet onnistuvatkin olemaan todella kovia bängereitä, jättäen muut biisit varjoonsa. Pelin keskivaiheella pamautetaan kaksi todella kovaa biisiä, minkä jälkeen loput kappaleista tuntuvat laimeilta. Paras kappale kuullaan ehdottomasti Vinyl Cityn kujalta löytyvästä sivutehtävästä. Sama sivutehtävä on itseasiassa ainoa, jossa on perinteistä rytmipelin mekaniikkaa. Haasteessa pelaajan tehtävänä on osua hieman Guitar Hero -henkisesti rytmissä määrättyihin kohtiin oikeaan aikaan. Miksi samaa mekaniikkaa ei käytetty hyödyksi muissa tehtävissä?


Sarjakuvamainen grafiikka on laadukkaasti toteutettu ja Vinyl Cityssa seikkailevat hahmot onnistuvat olemaan mielenkiintoisia. Alkukankeuksien jälkeen tarina onnistuu vetämään puoleensa. Luvassa on kuitenkin melko lyhyt kokonaisuus, ainoastaan noin neljä tuntia, mikäli tehtävistä ei jaksa hinkata parhaimpia tuloksia. No Straight Roadsin hintalappuna komeilee noin 40 euroa, mikä tuntuu melko kovalta pelin pituuteen nähden. Lopputekstien jälkeen pelaajan on mahdollista palata parantamaan omia suorituksiaan, mutta mikäli on tyytyväinen pelkkään pelin läpäisyyn kuten minä, ei luvassa ole mitään uutta sisältöä.

No Straight Roadsin jokaisella osa-alueella on pientä viilattavaa. Nyt se yrittää olla yhtä aikaa hyvä rytmipeli, mutta myös toimintateos, mikä jättää pelaajalle sekavan tunteen. Tarina on kuitenkin viihdyttävä, ivailee hauskasti myös isoille musiikkiyhtiöille sekä tuo esille hyvin, millaista musiikkigenrejen välinen sota on.