Toimituksen pöytälaatikon kätköistä löytyi ennen julkaisematon arvostelu, jota voikin nyt lueskella, samalla kun testailee E3:n yhteydessä äskettäin julkaistua Ace Combat 6:n demoa Xbox 360:llä.

Ace Combat on toimintapelisarja, johon tuntuu ilmestyvän uusia osia ennen kuin edellistä ehtii pelaamaan edes puoleen väliin. Kyseinen sarja on itse asiassa niitä harvoja, joista olen arvostelija-urani aikana ehtinyt käymään läpi jo kokonaista kolme osaa. Ace Combat X: Skies of Deception ei ole kuitenkaan ihan mikä tahansa jatko-osa, vaan suorastaan uusi aluevaltaus. Suosittu lentoräiskintäpeli kokeilee siipiään nyt taskupleikkarin ruudulla, piristäen niitä paljon puhuttuja linja-automatkoja. PS2:sta pelintekijät ovat onnistuneet repimään kerrassaan upeata ja vauhdikasta grafiikkaa, joten odotukset PSP-version näyttävyyden suhteen ovat ymmärrettävästi korkealla.

Ja sitä silmänamiahan tarjotaan taas kahmaloittain. Makoisasta ulkomuodosta huolimatta ruudunpäivitys on pumpulinpehmeää, joten näyttävyys ei ainakaan ole antoisan toimintapelielämyksen tiellä. Se onkin sitten eri asia, kenelle kyseinen peli varsinaisesti sopii. Itseni kaltainen, ennen kaikkea viihtyvyyttä tavoitteleva pelaaja pääsee otsaa isommin rypistelemättä läpi pari ensimmäistä kenttää, ennen kuin seinä nousee melko jyrkästi vastaan. Muutaman hikitipan vuodattamalla matka jatkuu vielä kentän, parin verran, mutta sitten aletaankin jo vaatimaan todellisia räiskintämaanikon taitoja. Vaikeustaso on todellakin välillä sitä luokkaa, ettei enää puhuta mistään huvipelaamisesta, kun konsoli on lentää lähimpään lampeen kymmenennen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.



Ilmeisesti Namcon pojat ja tytöt ovat monien muiden PSP-pelien tekijöiden tapaan unohtaneet, etteivät useimmat taskupelaajat jaksa tihrustaa pientä ruutua hirmuisen pitkään kerrallaan. Ace Combat X seuraa nimittäin edeltäjiensä jalanjälkiä tehtävien pitkän keston suhteen. Kun mitään välitallennussysteemiäkään ei ole, on harmistus melkoinen, kun se nirri lopulta kirpoaa juuri ennen tehtävän loppua, ja samalla huomaa missanneensa oman raitiovaunupysäkkinsä.

Muilta osin Ace Combat onkin siirtynyt varsin pätevästi yhden tatin ohjaimelle. Itse en ainakaan isommin jäänyt kaipaamaan enempää nappeja – ne tuskin olisivat sen enempää peliä helpottaneet. Lentomalli on edelleen toteutettu tutulla "hitot painovoimasta ja muista fysiikan ilmiöistä" -tekniikalla. Sehän pelin tyyliin sopiikin, kuin kypärä pilotin päähän. Tuskin PSP:n nappulamäärällä mitään täysiveristä simulaatiota olisi mielekästä toteuttaakaan. Näinkin yksinkertaisten fysiikan lakien ollessa voimassa, maahan putoaminen on edelleen jokapäiväinen ystävä. Etenkin lähemmäksi maata sijoitetut tehtävät on syytä suorittaa kieli harvinaisen keskellä suuta, tai muuten tyyris lentohärveli pölähtää armotta pöpelikköön. Hakeutuvat ohjukset toimivat onneksi tehokkaan tarkasti, joten ilmassa pysymiseenkin ehtii kyllä keskittyä.



Pelin juoni noudattelee hyväksi havaittua kaavaa. Oikeita maailman selkkauksia on "hieman" väritelty suunnittelijan vilkkaalla mielikuvituksella pelaajia kiinnostavammaksi (näkymättömiä superlentokoneita, anyone?). Aiemmista osista tutut, juonta eteenpäin vievät välivideot on tällä kertaa toteutettu tilansäästön nimissä astetta staattisemmin, tyylikkään sarjakuvamaisilla kuvasarjoilla.

Realismin ystävien iloksi lentokoneet ovat sentään kohtuullisen uskollisesti mallinnettuja kopioita aidoista esikuvistaan. Harmi sinänsä, että koneet eroavat käyttäytymisellään toisistaan edelleen melko marginaalisesti. Pelin alkuvaiheessa konemalleja on käytettävissä vain muutamia ja uusien koneiden avaaminen pelin kuluessa toimiikin eräänlaisena porkkanana.

Ace Combat on ehtinyt hioutua sarjan kuluessa varsin varmaotteiseksi räiskintäpeliksi, ja osa X : The Skies of Deception tuskin jättää ketään moisten ystävää kylmäksi. Se tarjoaa vähintäänkin sopivasti haastetta moneksi illaksi, eikä maisemissakaan ole moittimista. Kun vielä mietitään, mikä on PSP:n lentokonepelien tilanne, on markkinoilla olemassa todellakin Ace Combatin mentävä rakonen. Arvostelijan ominaisuudessa suorastaan toivon, että sarjan seuraava osa ilmestyisi uuden sukupolven konsolille (toim.huom. näinhän kävikin), sillä pelillisen sisällön suhteen sarjassa ei ole tapahtunut isompia muutoksia sitten vuoden 1995, jolloin sarja näki päivänvalon. Toki tämä passaa meikäläiselle niin pitkään, kun homma toimii fanienkin mielestä. Teknisesti ottaen samasta pelistä alkaa kolmannella kerralla olemaan vain hieman hankala keksiä enää mitään uutta sanottavaa.