Television puolella on olemassa käsite, ”repäisty suoraan otsikoista”, jolla viitataan siihen, miten joskus telkkarisarjoja kirjoittavat hakevat ohjelmalleen inspiraatiota suoraan hyvin ajankohtaisista aiheista. Pelien puolella tätä nähdään harvemmin, koska niiden kehitys on hieman pitkäkestoisempaa puuhaa. Mutta joskus kuitenkin, kuten nyt The Signifierin tapauksessa!


Tekoäly ja sen avulla tapahtuva datan generointi ovat suuria juttuja vuoden 2020 tietojenkäsittelytieteessä. Milloin nVidia tekee algoritmin, joka kuin taikaiskusta saa pelit pyörimään pehmeästi ja näyttämään monta kertaa todellista resoluutiotaan paremmilta, milloin taas joku muu pistää pystyyn sivuston, jossa miljoonia kissakuvia analysoinut algoritmi luo liukuhihnalta feikkikissoja (thiscatdoesnotexist.com).

The Signifierissa tekoäly ja data-analyysi on valjastettu hieman vakavampaan käyttöön, sillä pelin keskipisteessä oleva tiedemies on onnistunut luomaan systeemin, joka skannaa kuolleiden ihmisten aivoja ja generoi sitten tekoälyn avulla niihin varastoiduista muistoista VR-simulaatioita.

Ja nyt teknologian avulla pitäisi sitten ratkaista murha.



Pelin tarina pyörähtää käyntiin, kun tutkijamme työnantaja lyö tämän eteen kimuran keissin. Kollega on kuollut, poliisin tutkimusten mukaan itsemurhan seurauksena. Tämä ei kuitenkaan kuulosta vainajan tunteneiden mielestä kovinkaan uskottavalta, joten he epäilevät, että asiassa piilee vielä tekijöitä, joita poliisit eivät ole onnistuneet omilla menetelmillään havaitsemaan. Niinpä tutkija ja tämän kokeellinen tekoäly lähetetään asialle. Tuloksena on etsiväpeli, joka tapahtuu osittain todellisessa maailmassa ja osittain tekoälyn luomissa VR-maailmoissa, jotka on generoitu kuolleen ihmisen muistojen perusteella.


Nostan pelille hattua siitä, että se pyrkii lähestymään aihettaan uskottavasta perspektiivistä. Skannatut aivot ja VR eivät ole mikään taikasauva, jota heilauttamalla mikä tahansa on mahdollista. Kuten oikeastikin todennäköisesti kävisi, digitoidut aivot tuottavat vain järkyttävän määrän epätäydellistä dataa, josta on hankala löytää mitään järkeviä kokonaisuuksia tai aloituspisteitä.

Niinpä pelaajan täytyy vähän väliä pyöriä oikeassa maailmassa etsimässä johtolankoja vaikkapa kuolleen entisestä asunnosta. Sen todistusaineistoa tutkimalla voi sitten saada ideoita, joiden perusteella tekoäly voi tehdä datavuoreen hieman tarkempia hakuja ja näiden avulla löytää uusia muistoja, joissa sitten seikkailla.
Myös muistojen perusteella luodut virtuaalimaailmat tuntuvat uskottavilta. Ihmisen aivot eivät suinkaan tallenna mitään audioklippejä tai videopätkiä, jotka sitten ovat muistojamme, vaan subjektiivisia ja hämäriä representaatioita, joten myös muistoissa seikkaileminen on hyvin hämärää puuhaa. Muistojen maailmat ovat vääristyneitä ja unenomaisia paikkoja, jotka vieläpä oikeasti näyttävät siltä kuin ne olisi generoitu tekoälyn pyörittämän algoritmin avulla.


Maailma on täynnä suttuisia ja epäselviä paikkoja, joissa ei vain ole ollut tarpeeksi dataa minkään järkevän representaation generoimista varten. Lapsuuden muistoissa isä on valtavan kokoinen ihmisen ja konttorituolin välimuoto, koska muistoissa isä teki aina töitä. Tuolla ihmisellä on kolme jalkaa, tuo ovi on suorakulmion sijaan enemmänkin puolisuunnikas ja tätä käytävää reunustavat suttuiset, kaksiuloitteiset tekstuurit, jotka hieman näyttävät keittiöltä, kun vähän silmiään siristää.

Tämä kaikki on suorastaan fantastista, enkä muista ihan helposti, milloin joku peli olisi ideallaan tehnyt näin positiivisen ensivaikutelman. Valitettavasti se itse pelattavuus ei sitten nousekaan lähellekään idean tasoa.



The Signifierin kehitystiimi ei ole ihan osannut päättää, haluaisivatko he tehdä seikkailupelin vai kävelysimulaattorin, joten tuloksena on välimallin peli, joka ei oikein toimi kummallakaan mittarilla. Niin kutsutut kävelysimulaattorit pistävät enemmän painoa vain tarinan kokemiselle ja puzzlet ovat usein todella pintapuolisia, jos niitä edes on. Mutta sitten pitäisi olla runsaasti tarinaa koettavaksi, vieläpä hyvin kerrottuna. Nyt näin ei ole.


Minusta on ihan OK, että The Signifierin tarinaa ei kerrota täysin suorasanaisesti, vaan pelaajan omalle vastuulle jää tulkita subjektiivisia ja epätäydellisiä muistoja. Ongelma on enemmänkin, että tarina on kovin vähän suhteessa kokonaispeliaikaan. Se loppuaika meneekin sitten puzzleja ratkoessa, eikä niissäkään ole hurraamista.

Se on taas puhtaasti positiivista, että kehitystiimi on yrittänyt keksiä puzzleja, jotka toimisivat pelin maailmassa. Niinpä pelaaja voi löytää muistosta korruptoituneen muiston palasen, joka pitäisi käydä lyömässä kiinni oikeaan paikkaan. Mutta mitä se venyneistä ja vääristyneistä vektoreista koostuva palanen edes edustaa? Vastaus on usein ilmiselvä: tämä artifakti pitää samanlaista ääntä kuin vaarin kaappikello ja olohuoneen seinällä on kaappikellon kokoinen musta aukko, joten kenties se on kaappikello? Ei näillä eväillä ihan seikkailupelien hall of fameen päästä.

Useat puzzlet ovat myös mekaanisesti todella ärsyttäviä. Muistossa oleellinen ääni on täysin vääristynyt ja mahdoton tulkita, joten se pitäisi manipuloida ymmärrettävään muotoon. Manipuloinnissa käytettävät kontrollit ovat kuitenkin niin kiikkerät, että en vieläkään ole täysin varma, olisiko näissä puzzleissa oikeasti tarkoitus pyöritellä se vääristynyt ääni johonkin tiettyyn muotoon, vai ainoastaan rassata sitä edestakaisin niin kauan, että pystyy itse tekemään siitä jonkinlaisen tulkinnan.


Samanlaiset tekniset ongelmat vaivaavat muutenkin peliä. Parin kaatumisen ohella muutamissa kohtauksissa jotkin äänet jäivät soimaan loputtomalla luupilla, kunnes pelin sammutti väkisin. Myös ruudunpäivitysnopeus ja pelaajan näkökenttä on jotenkin saatu juuri sellaisiksi, että jo 15 minuutin pelaamisen jälkeen huomasin tuntevani voimakasta ja alati kiihtyvää pahoinvointia, aivan kuin olisin pelannut jotain huonosti toteutettua VR-peliä.

Onkin valtava harmi, että The Signifierin pelaaminen on näin pliisua puuhaa, sillä paperilla tämä olisi kuulostanut juuri minun peliltäni. Mutta minkäs teet, kun pelattavuus ei ole kovinkaan usein viihdyttävää tai kiinnostavaa ja kaiken kukkuraksi pelatessa meinaa vielä lentää laattakin? Toivottavasti seuraavan pelin kohdalla hyvä idea saa kaverikseen myös hyvää toteutusta.