Ceville ei ole historiallisesti merkittävin osoitus & klikkaus -seikkailu sitten kolmannen Monkey Islandin, mutta jos vain minun maustani puhutaan, aistikkaampaa seikkailua ei ole vuoden 1997 jälkeen tehty. Totisesti nautinto lähtee grafiikasta. "Grafiikka ei ole pääasia", mutta voi jösses, kuinka tämänkin sittemmin kuihtuneen lajityypin pelit muuttuivat vastenmielisiksi siirtyessään 3D-aikaan. Ceville pyörii iloisesti kannettavassa rouskussani, joten mistään peligrafiikan merkkiteoksesta ei ole kyse, mutta esimerkiksi tuoreiden Sam & Max -episodien tason ylittäminen tekee jo ihmeitä tunnelmalle, kun myös varsinaiset perusasiat huumorista puzzleihin ovat kunnossa. Taas on mahdollista onnitella itseään ja hykerrellä nyrjähtäneitä pähkinöitä ratkoessaan.



Ceville on kitukasvuinen diktaattori, joka osaa perustella, miksi julma yksinvaltius on järkevä hallitusmuoto. Pikkuhitler ansaitsee apua siksi, että hänet kampeaa vallasta hovitaikuri, jolla on tavoitteena todellinen pahaherruus. Sympatiaa tulee Cevilleä päätä pidemmältä tytön tylleröltä. Kun Ceville on koijattu ulos vankilasta, keskenään naljaileva parivaljakko joutuu tekemään hyvää pahojen ja pahaa hyvien tavoitteidensa eteen. Tyttö ja diktaattori muun muassa urakoivat päivän politiikan parissa, mikä on sitä semmoista, missä tuoreet demokraattiset kansanedustajat lobataan äänestämään siten kuin lobbarit sattuvat haluamaan.

Kansalaiset Faeryanisin kuningaskunnassa ovat jotenkin tuttuja. Newbie-saaren rotantappajan suurimpiin saavutuksiin kuuluu jostain betasta selviäminen. Kovan luokan kapitalistikääpiöt riitelevät Woodstockin hippihaltioiden kanssa. Ceville on vannoutuneena pahiksena hieman harmissaan, että hirviöt käyvät nykyään kokouksissa keskustelemassa anonyymisti asennevirheistään... Onneksi esimerkiksi epäkuollut piraattikapteeni muistaa, mitä hän eniten himoitsee, kun hänelle ensin etsitään Jack Hummingbirdin himoja kohti osoittava maaginen kompassi. Tarinan lomassa viitataan peleihin, elokuviin, satuihin, ihmisiin, ilmiöihin ja ihan mihin tahansa. Parodia, joka perustuu enemmän viittauksiin kuin osuvaan pilkkaan, on halpa huumorin laji, mutta Ceville osuu maaliin riittävän usein ollakseen videopeli, jossa on muutakin sisältöä. Viittauksia on mukava tajuta. Faeryanis on eloisa, hupaisa paikka.

Seikkailu koostuu muutamista lyhyistä ja yhdestä reilun pituisesta episodista. Pelikellon mukaan sain aikaa kulumaan reilut 11 tuntia, mutta tämä on vain suuntaa-antava kesto. Pelaajan ällillä ja rehellisyydellä on tietty omat vaikutuksensa. Jos pelaaja ei tuotteesta pidä, hän voi juosta sen läpi ohittamalla dialogin ja pitämällä spacea pohjassa, jolloin kaikki ruudun kohteet luetteloidaan (huijausta!). Jos pelaaja todella teoksesta nauttii, hän varmasti tahtoo klikkailla kaikkea mahdollista (ilman apuja!) ja kuunnella mitä Ceville ja kumppanit kommentoivat. Kotelon mukaan pelkkää dialogia on nauhoitettu yli 5 tuntia. Cevillen itsensä ääninäyttelijä selvästikin nauttii suoltamastaan sarkasmista ja puhtaasta pahuudesta. Kömpelöimmätkin näyttelijät edustavat jonkin sortin ammattitaitoa - persoonallisuutta, tasaisuutta -, mikä on käsittämättömän harvinaista.



Pulmat ratkotaan roinaa hamstraamalla, käyttämällä ja yhdistelemällä. Usein monivalintadialogin läpikahlaus on pakollista. Vanhan koulukunnan käskyjä (push, pull, talk to, jne.) jää kaipaamaan, mutta kyllä Cevillessäkin kokeilemista riittää. Suurin osa ongelmista on kiitollisen loogisia. Tilanne, tavoite ja toimi saattaa olla outo, mutta kun maisemia ja inventaariota vähän mulkoilee, alkaahan se olla selvää, että vaarallisen juuston varastamisoperaatiossa höperön omistajan harhauttaminen on vasta ensimmäinen vaihe.

Muutamat skenaariot ovat hölmöydessään riemastuttavia. Hekottelin muun muassa kun sain puolivahingossa hereille lihavan hamsterin, joka ei ollut enää lähelläkään sitä kelloa, jonka kilkutus ruoka-ajan merkiksi on ainoa asia, joka karvapallon herättää. Ratkaisu on sekä kaukaa haettu, että täysin luonteva pelin hengen huomioiden. Toisinaan vitsiä haetaan liian kaukaa, mikä on ymmärrettävää, ellei jopa väistämätöntä, kun yritys on kova. Se on perustason vitsi tällaisessa hömpässä, että esine nimeltä kynänteroitin on oikeasti termiittikeko. Mihin kynänteroitinta sitten pitää käyttää, kun sen lopulta käsiinsä saa? Sitä saa arvailla.

Pidin eniten pisimmästä eli keskimmäisestä episodista, jossa Ceville ja tyttö kiertävät Faeryanisin kolkkia omaan tahtiin. Lisää kohteita avautuu vierailtavaksi yksittäisten asioiden ratkettua, mutta suurinta osaa asioista ei tarvitse tehdä tietyssä järjestyksessä. Lähinnä pitkät lataustauot (joista peli kehtaa itsekin vitsailla) tuntuvat ikäviltä jumiutumistilanteissa, joissa manteretta pitää haravoida. Lyhyemmät episodit muodostavat napakoita kokonaisuuksia ja toimivat tässä mielessä sutjakammin. Useimmissa osioissa Ceville ja tyttö niputetaan yhteen, mutta toisinaan useampaa hahmoa on liikuteltava erikseen yhteistyön merkeissä. Tavaroiden vaihtelu hahmojen välillä on tylsää, mutta muuten näissä osioissa on oma tunnelmansa.



Yhyy ja snif - tunnen olevani antiikkia. Hoksasin nääs, ettei Ceville käytännössä ole karvan vertaa heikompi esitys, kuin tietyt ajan kultaamat klassikot. Ceville ei ollut minulle yhtä nautittava elämys kuin esimerkiksi Day of the Tentacle siksi, että silloin kun pelasin Tentaclea, internetiä ei (käytännössä) ollut olemassakaan (tosi juttu). Vanhoina hyvinä aikoina tällaiset ratkottiin sisulla - jota ihmisillä vielä oli! Kaksi kertaa sorruin vilkaisemaan Cevillen läpipeluuohjetta. "Testimielessä" käytin toisinaan pelin omaa avustustoimintoa, joka ei virallisesti ole huijausta. Tehokkaasti se kuitenkin onnistumisen riemua nakersi. Jos siis et ole hätäilevä peliarvostelija, älä hyvä ihminen käytä apuja tätä ratkoessasi. Tällaisia tehdään harvoin, joten entäs sitten, jos läpipeluussa menee puoli vuotta.

Se on oma asiansa, kuinka tervettä on kehua digitaalista peliä siitä, että se on samanlainen kuin ikivanhat edeltäjänsä. Ceville on 2000-luvun klikkailuseikkailu, mutta totisesti se ei ole interaktiivinen animaatioelokuva: verrattuna mainittuun The Curse of Monkey Islandiin, Ceville on askel taaksepäin. Vuonna 2009 kamera osaa tarvittaessa lipua pitkin nättejä 3D-maisemia, mutta käytännössä kyse on yhä siitä, että hillitysti heiluvat hahmot seisovat paikoillaan perin rauhallisten taustojen edessä. Konsolikarjut nauroivat tällaiselle jo 20 vuotta sitten. Lienee siis sopivaa ihmetellä, miksei Cevillen tiimi yrittänyt elävöittää kelpo seikkailua vaikkapa runsailla elokuvamaisilla välinäytöksillä. Sellaisia osaavat nykyään tuottaa kellareiden amatööritkin. Jotenkin pelkään, että pelaajan pitää olla joko täysi noviisi, naavaparta tai kulttuurihistorian opiskelija nauttiakseen tällaisesta pikantista jäykistelystä.

Nuoren mutta raihnaisen pelin kaatuilu ja jumittuminen sentään vähenee huomattavasti päivityksellä. Päivitys myös pelasti myyntiversiossa ilmenneeltä bugilta, jonka vuoksi etenemistä ei voinut jatkaa edes aiempia tilanteita lataamalla.