Amerikkalainen Supergiant Games nousi koko pelaavan maailman tietoisuuteen kertaiskusta erinomaisen Bastioninsa myötä. Bastion oli todella viihdyttävä toimintaroolipeli, jonka jippona oli, että säveltäjä Darren Korbin näyttelemä selostaja kommentoi jatkuvasti pelaajan tekemisiä ja kertoi tälle maailman taustoja.


Sittemmin Supergiant Games on rakentanut samoista ideoista kaksi muutakin peliä, Transistorin ja Pyren, jotka kumpikin olivat hyviä, mutta eivät yhtä hyviä kuin Bastion. Hyvää tunnetusti kannattaa odottaa, sillä pari vuotta kehityksessä ollut Hades onnistuu vihdoin. Se ei ole vain yhtä hyvä peli kuin Bastion, vaan koko firman paras peli.



Hades ammentaa inspiraatiotaan kreikkalaisesta mytologiasta ja kertoo tarinan Zagreuksesta, kreikkalaisen manalan kuninkaan pojasta. Zagreus on kyllästynyt Haadeksen valtakunnan tunnelmiin ja pelin aikana paljastuvista syistä päättää paeta, vastoin isänsä tahtoa. Niinpä manalan ovet eivät suinkaan ole nuorukaiselle avoinna, vaan hänen täytyy taistella tiensä läpi koko alamaailman ja kaikkien sen legioonien.


Niin vaikea kuin operaatio onkin, sen kokeminen on pelaajalle yhtä juhlaa, sillä Hadeksen pelattavuus on tuunattu aivan äärimmilleen. Tarjolla on nopeatempoista toimintaa erinomaisilla kontrolleilla ja tasapainolla höystettynä. Pelaajan käytössä on kuusi erilaista asetta, jotka kaikki ovat pelityyliltään täysin erilaisia. Kaaoksen kilvellä voi torjua vihollisten hyökkäyksiä ja muksia näitä päin seiniä, kun taas jousipyssyllä pitää pysähtyä paikalleen virittämään laukausta ja vapauttaa sitten jousi juuri oikeaan aikaan, jotta osumasta tulee mahdollisimman tappava.

Aseesta riippumatta perusteet ovat hyvin simppelit. Käytössä on kaksi asekohtaista hyökkäystä, vihollisiin kiinnitettävä geneerinen loitsu, sekä mahdollisuus singahtaa haluttuun suuntaan ja näin väistää päälle tulevat hyökkäykset. Näiden yksinkertaisten perusteiden päälle on sitten rakennettu syvällinen ja monipuolinen taistelusysteemi, jossa riittää jippoja ja kikkoja opeteltavaksi vielä useiden tuntien pelaamisen jälkeen.


Kullakin manalan alueella on omat vihollisvalikoimansa, ansansa ja salaisuutensa, joiden löytäminen ja voittaminen vie aikansa. Vaikeustaso nousee nopeasti armottomaksi, kun viholliset höökivät päälle valtavina laumoina, eikä Zagreus-parka kestä montakaan osumaa ennen kuin edessä on paluu isän kartanoon. Mutta onneksi se ei suinkaan ole pelin loppu, sillä vaikka kuolema onkin väistämätön kohtalo, se on osa peliä.



Hades on niin sanottu roguelite-peli, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen pelikerta on erilainen. Ne suuret linjaukset ovat aina samat, mutta niiden sisällä on valtavasti variaatiota. Pelaaja voi kohdata pelikerrallaan jos jonkinlaista väkeä, joista kaikki eivät suinkaan ole vihamielisiä, vaan voivat avustaa tätä omilla tavoillaan. Jopa jokaisen maailman lopussa odottavista pomoista on useita variantteja, joten ikinä ei voi olla varma siitäkään, millainen hirviö siellä viimeisen oven takana lymyilee.


Merkittävä pelinaikainen muuttuja on Olympoksen jumalten antama apu. Zagreuksen serkut pyrkivät ottamaan tähän yhteyttä ja tarjoamaan tälle lahjojaan, jotka muokkaavat tämän peruskykyjä monipuolisilla ja kunkin jumalan tyyliin sopivalla tavalla. Zeus voi vaikka muuttaa sen heikon geneerisen loitsun vihollisesta toiseen kimpoilevaksi salamaksi, viinin ja humalan jumala Dionysos taas voi pistää pelaajan hyökkäykset tuottamaan vihollisille krapulaa, joka myrkyttää näitä vielä kauan hyökkäyksen jälkeenkin.

On hauskaa ja haastavaa yrittää kasata yhden kierroksen aikana näistä satunnaisista lahjoista toimivia yhdistelmiä. Joskus tuloksena voi olla reilusti normaalia tehokkaampi perushyökkäys, toisinaan taas pelikerta, joka on rakennettu kokonaan tuunatun ja buffatun erikoishyökkäyksen ympärille. Kuutta perusasetta voi myös pelin aikana kerätyn valuutan avulla muokata useiksi erilaisiksi varianteiksi, jotka tarjoavat hyvin erilaisia pelikokemuksia.


Pelikertojen välillä paranneltavat ominaisuudet ja pienet lisukkeet eivät ole se ainoa Hadeksen metapelin muoto, sillä todellisena neronleimauksena kehitystiimi on kirjoittanut pelaajan toistuvat kuolemat ja uudet alut osaksi pelin tarinaa ja peliluuppia. Haadeksen kartano on täynnä jos jonkinlaista väkeä, joilla kaikilla on omat tarinansa, ja ainoa keino edistää niitä on keskustella asukkien kanssa yritysten välillä. Mukaan on ripoteltu myös takaumia, joissa nähdään niitä tapahtumia, jotka saivat Zagreuksen aloittamaan pakomatkansa.

Vielä hienommin peli reagoi pelaajan aiempiin pelikierroksiin, sekä hänen tekemiinsä valintoihin. Asukit kommentoivat pelaajan saavutuksia ja edellisen kerran tapahtumia, jumalat heittelevät toistensa suuntaan kuitteja pelaajan tekemistä valinnoista ja tämän käytössä olevista esineistä ja aseista, pyytävät tätä välittämään viestejä toisilleen ja niin edelleen.

Tämä kaikki kuulostaa ehkä paperilla vähäpätöiseltä, mutta jotenkin hämmentävästi kokonaisuus toimii huikeasti. Hades ei tunnu kokoelmalta irrallisia ja erillisiä rykäyksiä, joiden välissä sijoitellaan kykypisteitä ja ostetaan parempia aseita sitä seuraavaa irrallista pelikierrosta varten, vaan yhtenäiseltä kokonaisuudelta, jossa yritys ja sitä seuraava kuolema ovat vain osa sitä yhtä suurempaa peliä.


Tarinaa on myös valtavasti. Tiettävästi pelin kirjoittanut Greg Kasavin naputti yli 300 000 sanan edestä dialogia ja tarinaa, minkä kyllä uskoo. Vielä useiden tuntien jälkeenkin vastaan tulee uusia ja tuoreita tapahtumia ja kommentteja sen sijaan, että pelikerrasta toiseen kuulisi niitä samoja juttuja.



Hades on Supergiant Gamesin mestariteos, ja vahva ehdokas vuoden parhaaksi peliksi. Tiimi sai sen peruspelattavuuden hiottua kohdalleen jo varhaisessa vaiheessa Early Access -kehitysprojektia, joten suuri osa parin vuoden kehitysjaksosta on mennyt lisäsisällön kehittelyyn ja pienten tuunausten tekemiseen. Tuloksena on peli, jonka pelaaminen on yhtä juhlaa. Kunniaa ansaitsevat myös Supergiantin graafikot, sekä tiimin hovisäveltäjä Korb, jotka ovat onnistuneet luomaan todella upean näköisen ja kuuloisen pelin.


Olen itse pelaillut Hadesta sen ensimmäisestä kehitysversiosta saakka, enkä ole vieläkään kyllästynyt peliin. Edelleen joka päivään mahtuu vähintään pari pakoyritystä, koska se peruspeli, se hetkestä toiseen jatkuva peliluuppi, on vain niin uskomattoman tyydyttävä.

Tiimi itse ottaa nyt pienen hengähdystauon ja pohtii sitten, mitä he tekevät seuraavaksi. Tavallaan toivon, että tuloillaan olisi lisää Hadesta, sillä maailmassa riittää vielä kerrottavaa ja koettavaa, mutta toisaalta… olen sanonut samaa jokaisen Supergiant Gamesin pelin kohdalla, ja jotenkin tiimi aina onnistuu yllättämään positiivisesti. Kannattaa siis nauttia Hadeksen riemuista nyt, ja antaa tulevaisuuden tulla ajallaan.