Uusintaversioiden maailma on nykyään sangen monimuotoinen paikka. HD-uusintaversiot ovat olleet pelimaailman riesana jo useiden vuosien ajan, eikä tyypillisen uusintaversion laadussa ole aina ollut hirveästi hurraamista.


Viime vuosien aikana trendi on hieman muuttunut, sillä pelkkien ”no nyt se tukee 4K-resoluutiota” -remasterointien sijaan firmat ovat julkaisseet kokonaan uusiksi tehtyjä versioita klassisista peleistä, vieläpä erinomaisin tuloksin. Resident Evil 2 Remake, Final Fantasy VII Remake ja Shadow of the Colossus ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vanha peli saadaan laulamaan vielä monta vuotta myöhemminkin, kunhan projektiin panostetaan rahaa ja vaivaa.

Kingdoms of Amalur: Re-Reckoning oli paperilla hieman erikoinen valinta uusintaversioitavaksi, sillä entisen baseball-syöttäjä Curt Schillingin pelistudion kaatanut toimitaroolipeli ei ollut ikinä mikään maailman suurin menestys, joten kansan syvät rivit tuskin vaativat kovin äänekkäästi sen uudelleenjulkaisua.
Nyt se on kuitenkin ulkona, ja lopputulos on hyvin retroa monellakin tavalla.



Curt Schillingin 38 Studios on yksi pelimaailman surkeimmista tarinoista. Suurella metelillä ja budjetilla pystyyn lyöty studio sai rahoitusta Rhode Islandin osavaltiolta ja useilta yksityisiltä sijoittajilta, eikä sitä rahaa sitten hirveästi säästelty. Suuret puitteet ja tavoitteet olivat päivän sana alusta saakka, joten miksipä firman esikoispeliä varten ei palkattaisi R.A. Salvatoren ja Todd McFarlanen kaltaisia fantasiakirjallisuuden ja sarjakuvien suuria nimiä?


Kun savu lopulta laskeutui, loputtomilla miljoonilla saatiin aikaiseksi vain Kingdoms of Amalur -toimintaroolipeli, ja sen seuraajaksi suunniteltu suuren budjetin MMO kuopattiin projektin ollessa vielä alkutekijöissään. Kingdoms of Amalurin tarkoituksena oli aina esitellä pelaajille Salvatoren visioima uudenlainen ja rohkea fantasiamaailma, jossa sitten seikkailtaisiin vuosien ajan MMO-muodossa.

MMO-visiot näkyvät kieltämättä muutenkin Kingdoms of Amalurissa, sillä peli muistuttaa suunnittelultaan kovasti yksinpelattavaa MMO-peliä. Pelaaja ohjastaa kohtalotonta sankaria, joka edustaa paikallisen keksijän elämäntyön täyttymystä. Keksijä on yrittänyt koko ikänsä voittaa itsensä kuoleman ja kun hän vihdoin onnistuu laboratoriossaan herättämään sen ensimmäisen potilaansa eloon, paha armeija hyökkää paikalle ja pistää koko laboratorion paskaksi ja palamaan.


Tästä alkaa useiden kymmenien tuntien mittainen matka, jonka aikana pelaajan pitäisi selvittää, kuka hän oikein on, ja miksi hän ainoana Amalurin valtakuntien asukkaana on vailla syntymästä saakka määrättyä, sitovaa kohtaloa. Siinä sivussa tietenkin tehdään miljoona muutakin asiaa, sillä Amalurin valtakuntien pääasiallinen vientituote tuntuu olevan pusikon vieressä huutomerkki päänsä yläpuolella seisova tehtävänantaja.

Tehtäviä on laidasta laitaan, ja haluan nostaa kehitystiimille hattuani siitä, että pelin kirjoittamiseen on selvästi käytetty valtavasti aikaa, vaivaa ja rakkautta. Vaikka Amalurin maailma lopulta onkin aika perinteinen fantasiamaailma, jossa oikean maailman ongelmat – rasismi, ksenofobia, suvaitsemattomuus, uskonnolliset näkemyserot ja niin edelleen – on puettu örkkien ja haltioiden muotoon, kehitystiimi on onnistunut puskemaan mukaan paljon hauskaa ja viihdyttävää sisältöä.


Pienenä esimerkkinä mainitsen vaikka sinne ja tänne tipotellut muinaiset maagiset kivet, joita vuosisatoja sitten kadonneet, superkehittyneet edeltäjät käyttivät oman viisautensa tallentamiseen jälkipolvia varten. Sitten yllättäen tuleekin vastaan muinainen maaginen kivi, jonka muinainen viisaus on korvattu paikallisen juorukellon tuoreimmilla kuulumisilla tädin keksittyä, miten kiviä käytetään. Hauskaa!



Kingdoms of Amalur oli vuonna 2012 kohtalaisen kehittynyt ja moderni avoimen maailman toimintapeli, mutta vuonna 2020 tämä ei enää pidä paikkaansa. Yllättäen viimeisten kahdeksan vuoden aikana molempien genrejen ideat ovat kehittyneet aika paljonkin, mutta Kingdoms of Amalur ei. Kehitystiimi mainostaa pelin sivustolla, että mukaan on tungettu jos jonkinlaisia uudistuksia ja lisukkeita, mutta en rehellisesti sanoen välttämättä aivan usko väitteitä. Lopputulos ei nimittäin tunnu millään mittarilla modernilta.


Tarjolla on tosiaikainen toimintaroolipeli, jossa hahmonkehitys on mukavan vapaata. Kokemustasojen karttuessa pelaaja saa ostella käyttöönsä kykyjä kolmesta kykypuusta, jotka vastaavat perinteisinä fantasiarooleina ajateltuna sotureita, varkaita ja maageja. Pisteiden sijoittelu avaa käyttöön uusia kykyjä, parantaa tehoa kunkin roolin omilla aseilla, ja lisäksi myös antaa valita käyttöön jos jonkinlaisia kohtaloita.
Jos esimerkiksi sijoittelee pisteensä puhtaasti magiaan, voi valita aina enemmän maagista vahinkoa kasvattavia kohtaloita. Jos taas ostelee siinä sivussa myös varkaan kykyjä, voi valita kohtalon, joka tekee pelaajasta jonkinlaisen yliluonnollisen varkaan. Ilahduttavasti mitkään valinnat eivät ole lopullisia, vaan kykypisteensä voi sijoitella uusiksi miltei koska tahansa.

Itse taistelu on puhdasta toimintaa. Käyttöön voi kerrallaan ottaa kaksi asetta, joista kummallakin on oma hyökkäysnappinsa. Itse maagina pidin pääasiallisena aseenani lyhyen matkan aluevahinkoa tekeviä sauvoja, ja kakkosaseena toimi sitten Xena, soturiprinsessa -sarjasta tuttu chakram-heittorinkula. Taistelu on kohtalaisen monipuolista, joskin siinä on myös omat kohtalaisen pahat puutteensa. Kameraa ei voi esimerkiksi lainkaan lukita viholliseen, joten alta aikayksikön ollaankin tilanteessa, jossa pomo seisoo jossain kameran väärällä puolella pelaajan tuijottaessa seinää ja yrittäessä epätoivoisesti väistellä hyökkäyksiä ja saada kameraa taas osoittamaan oikeaan suuntaan.


Samanlaisia käytettävyysongelmia riittää kaikkialla muuallakin. Pelin valikot ovat todella kankeita, eikä mitään voi tehdä lennosta. Kun löytää uuden aseen, pitää hyppiä useamman valikon läpi vertailemaan sitä käytössä oleviin aseisiin ja sitten taas ylös-alas valikkopuissa jotta saa sen otettua käyttöön haluamaansa asepaikkaan. Panssarit ovat kaikki yhdessä pitkässä listassa, samoin kuin tehtävätkin. Jos tavaraa poimiessaan huomaa reppunsa täyttyneen, täytyy ensin peruuttaa ulos poimimisikkunasta ja sitten hyppiä useaan eri valikkoon ensin määrittelemään jotain turhaa tavaraa roskaksi, ja lopulta roskien omaan valikkoon tuhoamaan esineet.

Myös keskustelut ovat suoraan sanoen koomisia. Noin 2/3 ruudusta on täynnä mustia palkkeja, ja ruudun keskellä olevassa pienessä kaistaleessa pelaaja ja keskustelukaveri seisovat siinä asetelmassa, missä he pelimaailmassa olivat. Joskus keskustelukaveri seisoo puoliksi ruudun ulkopuolella takaraivo kameraa kohti, pelaajan tuijottaessa jonnekin toiseen suuntaan. Eihän tämä toki peli-iloa tapa, mutta se on hyvä esimerkki siitä, miten viimeistelemättömän tuntuinen peli Amalur oli jo kahdeksan vuotta sitten. Nykysilmin tarkasteltuna nämä puutteet ja ongelmat tuntuvat entistä suuremmilta.



Kingdoms of Amalur: Re-Reckoning kokoaa yhteen pakettiin sekä sen alkuperäisen emopelin, että kaiken siihen myöhemmin julkaistun lisäsisällön. Niinpä tarjolla on helposti toista sataa tuntia tekemistä, runsas valikoima bonusesineitä ja -aseita, sekä kaikenlaista muuta tauhkaa. Rahalleen saa siis todellakin vastinetta.
Olin itse aikanaan niitä harvoja, jotka pitivät Kingdoms of Amalurista, eikä sen erikoinen hohto ole vieläkään hiipunut täysin. Taistelu on yhä ihan viihdyttävää, joskin turhan helppoa, tekemistä on aivan älyttömästi ja mukana on oikeasti hauskaa ja oivaltavaa pelisisältöä yllin kyllin. Suurin ongelma onkin, että uusintaversiona Re-Reckoning ei ole sitä parasta settiä.


Peli kyllä tukee nyt 4K-resoluutioita ja pyörii moderneilla koneilla, mutta siihen se sitten tuntuukin jäävän. Grafiikat ovat vain korkearesoluutioisempia versioita aiemmista hahmomalleista ja UI-grafiikoista, ja mikäli peliä on oikeasti jotenkin modernisoitu, uudistukset ovat niin pieniä, ettei niitä edes huomaisi ilman suoraa vertailua.
Kun pelillä on kuitenkin hintaa ihan uuden pelin verran, tämä yhtälö tuottaa vähän heikomman tuloksen. Budjettihintaisena alepelinä Re-Reckoning voisi vielä toimia, mutta täyttä hintaa en kyllä hyvin haaleasta uusintaversiosta lähtisi maksamaan.