WWE-peleistä on ollut iloa, vaikka ne ovat erittäin huonoja peleinä. Simulaatiomaiset kontrollit tuntuvat siltä kuin vuorikiipeilijä ohjaisi trukkia Everestille viimeisellä varpaallaan. Pari vuotta sitten en huolinut vuosipäivitystä arvosteluun, koska hilpeitä virittelymahdollisuuksia oli karsittu.

Toiseen laitaan syöksyminen kuitenkin kiinnostaa. Bugihelvetti vei vuosipäivitykset jäähylle ja tilalla on rennompi ja nopeampi tekele. Painijat näyttävät keskiaikafantasioiden karpaasikääpiöiltä ja itseltäänkin pomppiessaan melkein kattoon ja hikoillessaan discovaloja. Olen toivonut, että näistä Hulk Hoganeista ja Bray "The Fiend" Wyatteista tehtäisiin Street Fighter -tyyppisiä yksilöitä, jotka painisyistä liikkuvat myös syvyystasossa jämäkän Double Dragon -henkisesti. Peli tarjoaa 70 hahmoa, joten tiedät, että erilaisia on laskutavasta riippuen 1 tai 5.

Hahmoluokkien ja yksilöiden erot vaikuttavat siihen, mitä temppuja suosit, tai vähintäänkin ajoitukseen, mutta kerronpa kaiken oppimiskäyrästä. Rämpytä lyöntinappia tai heitä, niin tekoäly kaatuu. Rämpytä potkiaksesi kylkeen. Kun elinvoima hiipuu, paina selätysnappia. Tämä riittää aluksi. Et paremmasta tiedä, koska tekoäly ei näytä mallia, mutta ryhdyt testailemaan muuta tylsyyden vuoksi.

Oho: oikealla tatilla lähtee vaikka kuinka monta yliluonnollista superheittoa putkeen, kunhan hahmo ei ole hengästynyt. Nyt tekoäly häviää vielä nopeammin! Tunteja kuluu. Tekoäly ei edes yritä selättää, mutta saa se pari lyöntiä sisään, jos nakkisormin testailet useampia nappeja vaativia painijuttuja kuten sammakkopläjäystä ja irkkuruoskaa.


Kun muutamassa matsissa oli ollut tekemisen makua, peli muuttui äkkijyrkästi sietämättömäksi. Triple Threat -ottelu ei jumankauta päättynyt koskaan. Tekoäly oli yhä vetelä, mutta ilmeisesti vastustajien matemaattiset ominaisuudet olivat parantuneet: vaikka löin molemmat kanveesiin, toinen nousi aina ylös toista pelastamaan ennen kuin onnistuin selätyksessä. Hahmo nousee sitä hitaammin, mitä vähemmän on elinvoimaa, mutta kaikkien elinvoima oli jo nollassa. Intohimorikoksen tarpeessa olin vähällä vääntää kuulokkeeni mutkalle.

Vastaavat matsit voivat koukuttaa. Sitä keskittyy, kun useampi ukko pitää voittaa peräkkäin tai (sekavasti ja kankeasti) yhtäaikaa. Ennen matsia valitaan aina aktivoitavia bonuksia, jotka tuntuvat hyödyllisiltä, kun järkeilet (luulet), että elinvoiman palauttaminen on nyt tärkeämpää kuin selätysapu. Pitkässä matsissa muistat ehkä jopa yleisön suosion merkityksen. Häkkimatsitkaan eivät ole rämpytystä, sillä seiniltä on kerättävä rahaa ennen karkaamista.


Vietin pari tuntia linjoilla. Oletin, etten tajua vielä mitään, joten se irrotti hyvät naurut, kun pieksin useamman tyypin... rämpyttämällä nappia ja potkimalla kylkeen. Hitusen rytmitajua siihenkin tarvitsee.

Yhtä matsia lukuunottamatta hävisin vain The Undertakerille. Sama ukko heitti hahmoni kehästä neljän pelaajan matseissa, joissa Royal Rumble -henkisesti yritetään selvitä pitkään yhä uusien pelaajien liittyessä mukaan. Se ei ole fakta vaan oppinut arvaus, että The Undertaker ei ole balanssissa. Hänen pelaajansa olivat parempia ajoituksessa ja virallisissa vastaliikkeissä kuin minä, mutta olisikohan niinkin, että kauemmin pelanneina he olivat löytäneet ns. ainoan oikean hahmon.

En voi sietää yhden hahmon yliedustusta. Mortal Kombatia tahkottuani ymmärrän, että ajan myötä siitä nauttii, kun kulunut hahmo ei kykene yllättämään, mutta tämä ei ole peli, jonka legenda jatkuu turnausten ja frame datan tutkimisen merkeissä. Tarjolla on sähellystä, jonka oppii, mutta tasavertaisen väännön kokeminen on tuuria. Onnittelut, jos olet skeidaa ja halukas esittelemään hienouksia kaverille, joka on vielä huonompi ja teräspeukalo: olette samalla viivalla. On se markille 10 euron väärtiä.


Tarina Battlegrounds-brändin noususta esitetään latteana sarjakuvana. "Stone Cold" Steve Austin värvää fiktiivisiä painijoita, kun tahtoisit testailla oikeita ja itse tehtyjä. On tuntitolkulla irrallisia matseja ja tasapaksuja palkintoja. Sitten omaa hahmoa pitäisi kehittää vastaavissa merkeissä, mikä kaatuu jo siihen, että hahmonluonti on kalpea varjo totutusta. Naisista voi tehdä karvaisia, mutta hinkkejä ei voi säätää yhtä isoiksi kuin valmiilla hahmoilla, eikä korvapipon väriä voi vaihtaa, joten visioni Rouge the Batista ja muusta kuihtui nopeasti kuin avaushimoni, kun olin saanut autenttisen persevän mutta kankeasti animoidun Nia Jaxin ja Sgt. Slaughterin.

Se, kun tyyppi pieksee koomapotilasta, joka lopulta herää pieksemään häntä, on Sgt. Slaughterin kulta-ajan mursupainia, joten hän oli ilmeinen valinta. Pelien pitäisi päästä rutiinista eroon. Moderni showpaini muistuttaa parhaimmillaan videopelimäistä lentelyä ja dramaattista tasaväkisyyttä, joten "arcade-versioon" eivät kuulu pään ympärillä pyörivät tähdet. Todellinen arcade-versio on sellainen, josta maksaisit toisenkin kolikon. Vaikka kokeilit peliä jo.

Liioitellut liikkeet näyttävät suht. hauskoilta, mutta sen sellainen kuin vastuksen heittäminen krokotiilin kitaan on traileri mielessä tehtyä koristelua. Koska peli yhä on Street Fighter -tyyliä hitaampi, näen kerrankin käytännön arvoa siinä, että tietyn värinen valotehoste symboloi vaikkapa lataantuvaa superiskua.

Pikkubugit tuskin johtavat meemivyöryyn siten kuin viime vuonna, mutta ääniefektit menivät pois päältä joka ikinen kerta. Ne piti kytkeä takaisin valikosta, eli: nettimatsit pelasin pelkällä musiikilla ja itseään toistavalla selostuksella. Sitä ihmeteltyäni lunastin ensi kertaa Live Gold -maksun takaisin (vaikka Hello Nurse! D'Vorah on tulossa). Ehkei näin käy kaikille ja ehkä bugi korjataan, mutta kirjoitushetkellä sakko on puoli tähteä.