Pelin lähtöasetelma on kokenut muutoksen edeltäneisiin sarjan osiin nähden, kuten Manukin totesi ennakkojutussaan. Siinä, missä vauhdin hurmaan pääsevät helposti kiinni myös vähemmänkin (tosissaan) ajopelejä pelanneet, on viehätysvoima kärsinyt kolauksen kovimpien tosifanien ja tiukkaa ajosimulaatiota urakalla kuluttavien silmissä. Kisoihin ryhtyminen ja niiden ajaminen on nopeaa, mikä sopii varmasti parhaiten silloin tällöin rata-ajoa arjen kiireiden ohessa kaipaaville. Varsinaisen ajamisen fysiikka on kuitenkin typistetty niin, ettei totisempi ratinpyörittely toimi, vaan muutoksia esimerkiksi rengaspitävyydessä ohjaavat lähinnä säätilat ja vuodenajat. Saatavilla olevat asetukset erilaisille ajoavusteille ja kisan vaikeusasteelle sallivat hiukan muutoksia ajotapaan.




PC3 painottuu yksinpelattavan uramoodin ympärille. Ura etenee käytännössä luokka kerrallaan läpi erilaisten ratakisojen. Kisoissa suoritetaan ajon ohessa tehtäviä, joilla avataan edelleen uusia ratoja ja sarjoja. Uramoodi jatkuu siis toiminnaltaan rata toisensa jälkeen lähes muuttumattomana. Kisoista ansaitaan pelinsisäisiä krediittejä, kokemuspisteitä ja autokohtaisia kokemuspisteitä, joilla voi parantaa kaaran viritysmahdollisuuksia. Uusia autoja hankitaan uramoodin edetessä eri kisojen vaatiessa kuhunkin sopivan ajokin. Valikoimaa onkin yli 200:n lisensoidun auton verran aina tavallisista maanteiden matajista sähäkämpiin hyperautoihin saakka. Pääpainon ollessa yksinpelissä, myös moninpelimahdollisuuksia on hyvin tarjolla. Kustomoitujen matsien ja Quick play -kisojen lisäksi löytyy erilaisia yhteisöhaasteita sekä ajastettuja ajoja, joihin pääsee liittymään niin päivittäin, viikoittain kuin kuukausittainkin kisaamaan toisia pelaajia vastaan.


Yksinpelissä tekoäly ei sen muokattavuudestakaan huolimatta säväytä. Vastustajat nk. kuminauhailevat vain yhteen suuntaan pelaajan haitaksi, välillä myös suoranaisen epäreilusti ja -realistisesti. Osan ajasta siis luulet tehneesi hyviä ohituksia ja pärjänneesi hienosti, kunnes peli lähettää aggressiiviset, mielipuoliset höyryjyränsä perään niin, että hatustaan saa pidellä tiukasti kiinni. Törmäilyä ei useimmiten katsota hyvällä, vaikka vastustajat ajavat keskenään tyypillisesti tiukassa sumpussa. Samoin kontaktin ottaminen seiniin tai radan rakenteisiin nollaa aina kierrosajan, minkä vuoksi kisoja joutuu jo harjoittelumielessäkin toistamaan välillä useita kertoja.



Kisoissa saa päälle kivan flow’n tunteen silloin, kun asiat ovat kohdallaan. Autoista puuttuu dynamiikan tuntua, mikä saattaa johtua myös hailakoista efektiäänistä, mutta ajotapahtumaa voi silti keskimäärin kuvailla ihan OK:ksi. Ajokin ulkonäön muokkaaminen on suhteellisen monipuolisista vaihtoehdoista valikointia, jättäen kuitenkin enemmän valinnanvaraa kuin pelaajahahmon kustomointi, jonka vaihtoehdot jäävät osaltaan suppeiksi, valmiiksi yhdistelmiksi.


Autojen päivitys lisäosilla on yleensä kivaa, yksinkertaista säätämistä. Toisinaan tasapainon hakeminen luokan sisällä on kuitenkin haastavaa auton menemättä liiallisuuksiin, mutta pysyen silti kilpailukykyisenä vastustajien rinnalla. Yksityiskohtaisempia säätöjä, kuten vaikkapa jousituksen jäykkyyttä ja rengaspainetta voi säätää vielä kisavalikossa, mutta oli vaikea nähdä niissä merkittävää eroa käytännössä.

Project CARS 3 on selvästi optimoitu ohjaimella pelattavaksi. Testasin peliä ensi-innostuksissani ratin kanssa, mutta jotakin yhtälöstä puuttuu fiiliksen puolesta. Parhaimmillaan ajotuntuma oli DualShock 4 -ohjaimella, kielien harppauksesta helpon lähestyttävyyden puolelle. PSVR-tukea ei ole, mikä on sääli, sillä PC-pelaajille VR-tila on kyllä tarjottu. HUD ja valikot on tehty helposti navigoitaviksi, suuriksi ja selkeiksi ja valikoissa pauhaa energinen jumputus. Sähäkkä musiikki jatkuu ajonkin aikana, mikä ei ehkä itseäni miellyttänyt, mutta menee samaan arcadehenkiseen linjaan muidenkin muutosten kanssa.



Vaan entäpä ne asiat, jotka eivät ole muuttuneet? Ensinnäkin autot ja radat. Autoja on tosiaan lisätty edelliseen osaan verrattuna kourallinen. Samoja ratoja on käytetty, mutta myös joitakin on poistettu ja uusia lisätty tilalle. Isompi juttu on se, että entiset grafiikat 3D-malleineen kaikkineen on kopioitu edelleen PC2:sta 3:een lähes täysin samanlaisina. Pieniä kosmeettisia muokkauksia on tarkkaan katsottaessa siellä täällä, kuten korkeamman resoluution tekstuureja, valoja ja efektejä, mutta jo vähän vanhentuneen näköisen grafiikan uudelleenkierrätys on harmillista. Lisäksi toiminnallisia grafiikkabugeja esiintyy paljon. Replayn jälkeen osa radalla liikkuvista autoista voi muuttua läpikuultaviksi haamuiksi, omaan autoon tuleva kosmeettinen vahinko välkkyy joskus häiritsevästi päälle ja pois ja myös ratoja ympäröivissä maastoissa on välkkyviä objekteja. Anti-aliasing näyttää myös silmiä särkevän heikolta.


Project CARS 3:a on vaikea lähteä suosittelemaan erityisesti kenellekään ainakaan tämän sarjan osana. Simulaation pois tiputtaminen ja arcadevaihteelle vaihtaminen voi kiinnostaa niitä, jotka ajelevat mielellään kisan tai pari silloin tällöin, mutta pettää ne, jotka pelin tähänastisen brändin vuoksi ovat sen hankkineet. Rahastuksen ja kiireen kitkerä aromi leijuu ilmassa, etenkin kun samantyyppisiä, eheämmin toteutettuja ajopelejä on konsoleille muitakin.