Koei Tecmon Fairy Tail on tuoreehko tulokas animelisenssipelien markkinoille. Vaikka Fairy Tailin nimi oli minulle entuudestaan tuttu, en ollut koskaan seurannut Hiro Mashiman kirjoittamaa ja piirtämää sarjaa. Tavallisesti tällaisessa tilanteessa täytyykin päättää, haluaako ensin tutustua lähdemateriaaliin, vai lähestyykö arvostelua ummikon näkökulmasta. Tarkistettuani sarjan pituuden (328 jaksoa, 9 erikoisjaksoa ja 2 elokuvaa) heitin haaveet taustatyöstä kankkulan kaivoon. Lähestyin siis peliä puhtaasti ummikkona; pohdin, voiko alkuperäismateriaaliin tutustumaton ymmärtää peliä ilman ongelmia, vai jääkö kokemus pakostakin vaillinaiseksi?



Ei kestänyt kauaa, että Fairy Tailin luonne tuli päivänselväksi. Pelinä Fairy Tail edustaa kaikin puolin animelisenssipelien harmainta massaa. Käytännössä kaikki animepelit ovat joko mätkintä- tai roolipelejä, joista Fairy Tail lukeutuu jälkimmäiseen. Fairy Tail on perinteinen lisenssipeli myös siinä mielessä, että kokonaisuus on selkeästi suunnattu vain faneille, jolloin ns. fan service (suomennettuna jotakuinkin “fanien mielisteleminen”) on suuremmassa osassa kuin mielikuvituksellinen pelattavuus tai mukaansatempaava tarina. Fairy Tailia ensi kertaa kokeville ei siis ole paljoakaan tarjolla. Pelinä Fairy Tail on hyvin perinteinen japanilainen roolipeli.


Fairy Tailin tyyli on kyllä sanalla sanoen kirjava. Demonstraatiomielessä kuvailen pelin kymmenminuuttisen tutoriaalin: lohikäärmeen kasvattama sankari Natsu Dragneel johtaa Fairy Tail -taikurikiltaan kuuluvan tiiminsä – johon kuuluu Natsun lisäksi ikiärtsy taikuri Gray, kärrynpyöräpotkuja latova pikkulapsi sekä kaksi paria hyllyviä rintoja – demonisilmäisen Hadeksen luokse. Tiimi ja Hades läimivät toisiaan tulipalloilla ja fotonisäteillä, kunnes kreikkalaisjumalan inspiroima taikuri alkaa lainata nietzscheläistä filosofiaa. Eksistentiaalisten aforismien jälkeen paikalle saapuu uusi piikkitukkainen poika Laxus, joka antaa tuliloitsuja taikovalle Natsulle sähkövoimia. Uudelleen voimistunut Natsu lyö ilkimystä "Enhanced Dragon Slayer Secret Art! Crimson Lotus: Exploding Lightning Blade" -iskulla juuri sopivasti, että sankareiden polvenkorkuinen isoisä saapuu paikalle torumaan Hadesta. Isoisällä on mukanaan myös pelkkiin rintaliiveihin ja haaremihousuihin pukeutunut apuri. Tutoriaali päättyy, kun paikalle saapuu lohikäärmeen manaava teini, joka pakottaa sankarit loihtimaan suojelusloitsun. Loitsun huonona sivuoireena on seitsenvuotinen kooma. Että sellainen tutoriaali.


Totaalisen höyrypäinen aloitus on pelkkä alkupiste koko pelin kattavalle hölynpölylle. Tarinan jippo on edellä mainittu, seitsenvuotinen kooma: sankarit heräävät seitsemän vuotta kestäneestä ruususen unesta huomatakseen, että maailma on lipunut heistä ohi. Fairy Tail-kilta on tippunut kuningaspaikalta jumbosijalle, joten taikureiden on aika kääriä hihat ja nostaa kiltansa takaisin sen ansaitsemaan asemaan. Fairy Tailin maailma on siis pullollaan taikureita, jotka toimivat käytännössä palkkasotilaina: taikurit liittyvät kiltoihin ja suorittavat asiakkaille tehtäviä, joiden sisältö vaihtelee rosvojen hakkaamisesta hirviöiden hakkaamiseen. Taustalla pyörii myös suurempi tarina maailmanrauhaa uhkaavista lohikäärmeistä ja kuolemattomista teinitaikureista.


Ummikkokin pystyy seuraamaan tarinaa suhteellisen vaivatta, sillä juoni pysähtyy vähän väliä monen minuutin ekspositiota varten. Hahmot muistuttavat toisiaan menneistä seikkailuista, ja pyytävät jatkuvia muistutuksia keskinäisistä suhteistaan. Mutta vaikka tarinaa pystyykin seuraamaan, sitä ei välttämättä haluaisi: rempseästä huumorista huolimatta Fairy Tailin juonikoukerot edustavat sitä lajityypin tavanomaisinta päätä, eikä tarinankerronta luista millään muotoa. Pikaisen googlettelun perusteella peli ei edes kerro koko sarjan tarinaa – tai ala tarinan alusta – vaan pelin osuus on lyhyt otanta tarinan keskivaiheilta.


Useimpien animelisenssipelien tavoin Fairy Tail on suunnattu nimenomaan faneille, joille tarina on jo entuudestaan tuttu. Tarina kerrataan totaaliseen hutiloiden, milloin milläkin tyylillä. Välillä repaleista juonta seurataan puhuvien päiden horinoilla tai hädin tuskin animoiduilla välivideoilla, toisinaan luetaan tekstipätkiä tai seurataan diakuvia. Aina silloin tällöin peli menettää täysin motivaation kertoa tarinaansa. Tuijotin ruutua tyrmistyneenä, kun peli ohitti yhdestä kohtauksesta koko kliimaksin: yhtäkkiä ruutuun ilmestyikin ruutukaappauksia animesta, ja kertojaääni informoi, miten “seuraavaksi sankarit taistelivat ikiaikaista vihollistaan vastaan ja voittivat ottelun.” Ja ei kun seuraavaan kohtaukseen.



Fairy Tail edustaa perinteistä shonenia, eli nuorisolle suunnattua toimintasarjaa. Genren suurimpia nimiä ovat Suomessakin tunnetut Naruto, Dragonball Z ja Bleach, joissa tappelijat tappelevat toisiaan vastaan tappelusta toiseen. Se aika mitä ei tapella, treenataan seuraavaa tappelua varten. Genre on suunnattu perinteisesti murkkuikäisille pojille, joten nyrkkitappeluiden lisäksi sarjoista löytyy myös romansseja, huumoria ja nuorten sankareiden toveruutta.


Fairy Tailin kohdalla yksi genren perisynneistä on kuitenkin nostettu tappiin saakka: tarina on pullollaan todella myötähävettävää ja vieraannuttavaa seksualisointia. Pikkutuhmuuksia löytyy käytännössä kaikista nuorisolle suunnatuista sarjoista, mutta Fairy Tail käyttää jokaisen tekosyyn runtatakseen ruudun täyteen ryntäitä. Sivutehtävissä etsitään muun muassa naissankareiden pitsialusvaatteita, taisteluiden animaatiot taas keskittyvät hameiden vesirajahelmoihin. Tarinassa naiset keksivät yleisestikin milloin mitäkin tekosyitä heittääkseen pelkät bikinit ylle; surkuhupaisimpana hetkenä nälkäiset hirviöt repivät naissankarin vaatteet, ettei sankaria syödessä maistuisi puuvilla. Pienenä poikkeuksena sääntöön myös miessankarien vatsalihakset ovat jatkuvasti esillä. Seksualisointi kuitenkin kuvataan eri tavoin: miesten seksuaalisuus ja alastomuus – kuten huomaamattaan paitansa riisuva Gray tai kömpelösti flirttaileva Ichiya – esitetään yksinomaan humoristisesti.

Olin valmis sulkemaan pelin pysyvästi, kun Fairy Tail keksi tavan seksualisoida jopa 12-vuotiaan pikkulapsen: yksi Fairy Tail -killan lapsista saa ennustajalta muotokuvan, joka kuvastaa häntä 7 vuotta vanhempana, eli nippa nappa täysi-ikäisenä. Lapsi kuitenkin ahdistuu tulevaisuuskuvansa pienistä rinnoista niin pahasti, että muut sankarit muokkaavat kuvaan massiivisen rintakehän. Pikkulapsi iloitsee asiasta äänekkäästi, ja vannoo tekevän kaikkensa saavuttaakseen rintavamman tulevaisuuden. Tavallisestihan tällaisissa tilanteissa opetettaisiin esimerkiksi kehopositiivisuudesta tai itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, mutta Fairy Tailin tekijöillä on ollut muuta mielessä.



Myötähävettävän tarinan ympäriltä löytyy varsin tavanomainen roolipeli. Yhtäkään JRPG:tä pelanneet ovat heti kuin kotonaan: labyrinttimaisia ympäristöjä rampataan kerta toisensa jälkeen sivutehtävien sekä materiaalien perässä, että hahmot ja varusteet saisi kasvatettua täysiin lukemiin. Matkalla mätkitään kirjaimellisesti satoja satunnaistappeluita, joiden vihollisissakaan ei ole kovin suurta variaatiota. Samoja susihukkia, liskomiehiä ja papukaijoja mätetään ensimmäiseltä alueelta viimeiselle. Tuskastuttavan hidas grindi on toki genrelle ominaista, mutta Fairy Tail ei onnistu tuomaan variaatiota edes päätehtäviin.


Onneksi tappeleminen itsessään on toteutettu yllättävänkin hyvin. Balanssi on kohdallaan, loitsut ovat tarpeeksi erilaisia ja hyökkäysanimaatiotkin näyttävät pirtsakoilta. Helpommilla vaikeustasoilla voi edetä jopa pelkkää hyökkäysnappia rämpyttämällä, jos peliä pelaa lähinnä naishahmomallien takia. Korkeammilla vaikeustasoilla taistellessa täytyykin sitten jo taktikoida erilaisten statusten, kuten sokeuden tai jäätymisen, kanssa. Mitään mullistavaa Fairy Tailissa ei silti ole. Perinteistä JRPG-kamaa kaikin puolin, mutta ihan hyvin toteutettuna. “Ihan hyvä” ei tosin riitä nykypäivänä, varsinkaan jos sen ihan hyvän toiminnan ympärillä on niinkin ongelmallinen peli kuin mitä Fairy Tail pahimmillaan on.

Tehtävien ja toiminnan ympärille on kyllä keksitty hyviä mekaniikkoja. Fairy Tail-killan sijoituksen nostaminen sekä päämajan päivittäminen tarjoaa omanlaistaan tekemistä. Tarjolla on myös iso läjä hahmokohtaisia sivutehtäviä, jotka tuntuvat puhtaalta fan serviceltä. Fairy Tail on parhaimmillaan näinä pienimuotoisempina hetkinä; harmillisesti paremmatkaan kohtaukset eivät kanna kauas, sillä muutaman minuutin laadukasta hetkeä seuraa useampi laaduton.



Tapahtumat on herätetty värikkäästi eloon, ja pirtsakkaa peliä on sinällään kaunis katsella. Taiteellisilta arvoiltaan hissimusiikkiin verrattava soundtrack onnistuu luomaan myös sympaattisia hetkiä, mitä laadukas ääninäyttely tukee. Ruutu päivittyy sulavasti, eikä lataustaukojakaan juuri ole. Teknisesti kokonaisuus on siis miellyttävä.


Kokonaisuutena Fairy Tail jätti pahan maun suuhun. Pirtsakan ulkokuoren alla piilevä seksualisointi on välillä niin överiä – ja muutamissa tilanteissa moraalisesti hyvinkin arveluttavaa – ettei tästä voi juuri nauttia. Puritanismista ei kuitenkaan ole kyse. Rempseä huumori ja pikkutuhma pohjavire ei ole automaattisesti huono asia, mutta Fairy Tail käsittelee seksuaalisuuden eri puolia yhtä hienovaraisesti kuin Elloksen alusvaatekatalogista hullaantuva teinipoika. Lopputuloksena Fairy Tailin maailmassa seksuaalisuuden positiivisimmat hienoudet ja kauheimmat hirveydet palvelevat kaikki samaa, tyhjäpäistä tarkoitusta: digitaalisen tissivaon esittelyä.

Kunpa pelin muut osa-alueet painaisivat yhtä paljon vaakakupissa, mutta kun ne hyvätkin puolet ovat lähinnä mukiinmeneviä, on Fairy Tailia vaikea suositella. Animesarjan suurimmat fanit saavat varmasti kaikenlaista viihdettä irti hahmojen jutusteluista sekä vaihtoehtoisista vaatekerroista, mutta kaikille muille löytyy muutakin pelattavaa – varsinkin sellaista pelattavaa, jonka jäljiltä ei halua käydä suihkussa.