90-luvun alussa Battletoads tuli jäädäkseen pelihistoriaan. Kasibittisen Nintendon pelaajat hieraisivat aikoinaan ensin silmiään graafisen annin vuoksi ja kohta hakkasivat ohjainta sohvapöytään pelin vaikeuden vuoksi. Peliä monistettiin monelle alustalle, mutta jatkoa pelisarjalle ei ole ollu tarjolla ysärin alkupuolen jälkeen. Rashin, Zitzin ja Pimplen seikkailujen jatkumo onkin ajoitettu nyt hedelmälliseen hetkeen, kun Xboxin omien nimikkeiden julkaisulistalla on hiljaisempaa.


Kolmen rupikonnan paluu on graafisesti ihan eri luokkaa kuin pelisarja vajaa 30 vuotta sitten, mutta sisimmässään sen kokee helposti jatko-osaksi alkuperäisteokselle. Pelillisesti tarjolla on sitä samaa 90-luvun legendaarista herkkua nykyaikaisessa muodossa ja soppaa on täydennetty monenlaisilla lisämausteilla. Vitsien murjaisultakaan ei voi välttyä, koska niitä viljellään välinäytöksissä ja varsinaisessa pelitilanteessa liukuhihnalta. Huumori on oma taiteenlajinsa ja jatkuva vitsien lauonta menee useimmiten metsään, mutta Battletoadsissa siinä on onnistuttu oikein hyvin.



Pelin pääpaino on vaihtelevien vihollislaumojen mätkimisessä beat ’em up -tyyppisesti, mutta pidemmän päälle painotus kevenee paljon minipelikokoelmamaisemmaksi. Taisteluosuuksissa kaikilla kolmella sankarilla on oma erikoisiskukavalkadinsa hyvässä balanssissa toisiinsa nähden. Yksin pelatessa hahmoa voi vaihtaa lennosta ja energiamittarin tyhjentyessä seuraava konna hyppää jatkamaan taistelua. Saman sohvan moninpelissä parhaimmillaan koko kolmikko pistää vihollismeriä matalaksi. Erilaisia vihollistyyppejä on runsaasti erilaisia omine liikemalleineen, mutta perusperiaatteeltaan kaikkien rauhoittaminen seuraa hyvinkin samaa kaavaa - väistä iskuja ja anna sen jälkeen takaisin. Vaihtelua mätkimiseen tuovat pomovastukset, jotka ovat suurempia, kestävämpiä ja useimmat omaavat erilaisia ammuttavia kykyjä.


Heti ensimmäisistä tasoista lähtien pelaajalle käy selväksi, ettei peli ole pelkkää mätkintää, vaan kenttien välissä on pieniä minipelejä, joissa yksinkertaisimmillaan leimataan kirjekuoria oikeita nappuloita oikeassa järjestyksessä painamalla tai pelataan kivi-paperi-sakset-leikkiä. Mitä pidemmälle pelissä päästään sitä moninaisemmiksi minipelit muuttuvat ja toiminta muuttuu välillä tasoloikinnaksi, toisinaan avaruusräiskinnäksi. Kuulostaa kahjon sekavalta, mutta tämä kaikki yhdistettynä mainiosti animoituihin välinäytöksiin tekee pelistä omalla tavallaan mahtavan, minkä huikeutta hieman verottaa pelin lyhyys. Toisaalta lyhyyden ansiosta peli tuntuu freesiltä alusta loppuun, kun pelin antiin ei kerkiä kyllästyä. Oletusvaikeusasteella pelin läpäisyyn kuluu aikaa noin nelisen tuntia yksin pelattuna. Uudelleenpeluuarvo jää hieman kevyeksi, ellei innostu keräämään kaikkia piilotettuja salaisuuksia.



90-luvun tunnontuskiin halutessaan pelin kolmesta vaikeusasteesta on valittava haastavin, mutta vastaavaa rääkkiä pelkäävillä tarjolla on kaksi rennompaakin vaihtoehtoa. Keskimmäisellä oletusvaikeusasteella peli tarjoaa haastetta, mutta aivojen verisuonet pysyvät kunnossa. Helpoimmalla tasolla peli onkin sitten jo todella helppo läpijuoksu.


Graafiselta anniltaan peli on kuin nykyaikainen lasten piirretty ja joku saattaa mieltää sen lastenpeliksi, mutta jatkuvan huumorin myötä kohderyhmä on paljon laajempi. Pelin ulkoasu on todella virkistävä kokemus ja välivideot tehty huolella. Väkivaltaa pelissä riittää, mutta pääsääntöisesti sitä voi verrata nykyaikaisten lastenohjelmien vastaavaan.

Teoksen pelaaminen onnistuu kolmistaan kolmella ohjaimella samalta sohvalta käsin, mikä vie pelin hauskuuden omaan luokkaansa. Samalla sohvalla peliin voi liittyä helposti kesken toiminnan ja loikkaaminen pelistä pois käy yhtä helposti. Koska pelissä on panostettu paljolti kaverien keskeiseen yhteistyöhön, verkkomoninpelin jättäminen pelistä ihmetyttää suuresti.


Uusi Battletoads onnistuu tekemään NES-timantista tämän ajan mukaisen pikkupelien helmen. Peliä voisi luonnehtia hallituksi sekamelskaksi, sillä taisteluissa ruutu on parhaimmillaan täynnä vihollisia, mutta silti peliä voi pelata ongelmitta jopa kolmen pelaajan voimin. 26 vuotta bunkkerissaan lepäilleet rupikonnat joutuvat niin pelin sisällä kuin oikeassa maailmassa hakemaan uudelleen kansan suosiota, kun nykypelaajille nimike onkin melko tuntematon. Suurien pelaajamassojen peliksi peli voi kuitenkin nousta, sillä se sisältyy heti julkaisusta Xboxin Game Pass -tilaukseen.