There is No Game -pelin kertojaääni tekee heti selväksi, ettei peliä itseasiassa ole olemassa: epäonnistuneesta joukkorahoituskampanjasta johtuen projekti on kuopattu, joten käyttäjän on pakko tyydyttää pelinhimonsa muualla. Koska peliä ei siis missään nimessä ole olemassa. Ei vaan ole. Nolo väärinkäsitys, hupsista, täällä olisi ulko-ovi, jos vain viitsisitte, vaikka nyt samantien, hei hei! Epäpelin ohjatessa minua ulko-ovelle huomaan “There is No Game!” -logon riippuvan epämääräisesti. Josko tuota vähän kopauttaisi...



Ranskalaisen Draw Me a Pixelin There is No Game: Wrong Dimension on perehdytys kaaokseen. Neljännen seinän (kirjaimellisesti) jo pelin alussa (myös kirjaimellisesti) rikkova ja meta-tasoilla leikittelevä epäpeli pyytää pelaajaa hajottamaan kaikki kerronnan rakennuspalikat, aina narratiivisista kehyksistä lähtien. Pelin pelaaja on pelissä pelaaja, jonka pitää pelata pelejä, jotka ovat pelin sisällä, joka on naamioitu epäpeliksi.


Käsikirjoitusta laatiessa on selvästi mietitty tarinankerronnan rakenteita sekä sitä, miten niitä murretaan. Narratiivisten rakenteiden dekonstruktio voi kuulostaa vieraannuttavan ylevältä, mutta metatasoilla sekä diegeettisten – eli pelimaailman sisäisten ja ulkoisten – elementtien rajoilla leikittelevä There is No Game on todellisuudessa lähempänä Abbott & Costellon hassuttelua kuin Kaufmania. Jälkimmäistäkin on toki nähtävillä aimo annos, sillä There is No Game on myös absurdi satiiri, niin interaktiivisista konstruktioista, kuin niitä ympäröivistä raameistakin.

Ja sitten sama selkokielellä: There is No Gamea on selvästikin vähän vaikeaa kuvailla, mutta kyseessä on huumorin täyttämä puzzlepeli, jonka pulmat ammentavat ideoitaan 90-luvun hiirinaksutteluista. Tavanomaisten seikkailu- ja salapoliisitarinoiden sijaan There is No Game esittäytyy epäpelinä: ohjelmana, jonka suunnittelutyö on jäänyt kesken, eikä peli ole ikinä valmistunut. Käyttäjä (eli pelin pelaaja) ei suostu sulkemaan peliä, vaan alkaa leikkiä peliraakileen rakenteilla. Samanaikaisesti itse Peli yrittää tehdä kaikkensa, että Käyttäjä sulkisi ohjelman.


Hätäisesti kyhätyn “ohjelman” saumat alkavat rakoilla. Raot kasvavat kovaa vauhtia, sillä There is No Game noudattaa aiemmin mainittujen, 90-luvun pulmapelien logiikkaa. Silmämunasta syntyy esimerkiksi kirsikka, kunhan pyöreän silmämunan maalaa punaiseksi. Meta-tasoilla ja intertekstuaalisuudella leikkimisen vuoksi jopa pelilogon voi hajoittaa: logosta löytyvän huutomerkin pystyviiva kääntyy mailaksi, jolloin huutomerkin pistettä voi pompotella klassikkopeli Arkanoidin tapaan. Päävalikon peliasetusten ratas-symbolinkin saa revittyä irti, ja tuotua pelin sisään oikeaksi koneiston rattaaksi. Todellisuuden rajat hämärtyvät ja aivot alkavat nykiä elohiiren lailla.

Ulottuvuuksia rikkovasta logiikasta huolimatta puzzlet toimivat hienosti. Pelin sisäinen epäloogisuus toteutetaan tarpeeksi loogisesti, jotta aivot asettuvat uuteen ympäristöön ja pelailusta pystyy nauttimaan. Vaikka puzzleissa on välillä turhaa toistoa, There is no Game tarjoaa jatkuvasti myös uudenlaisia pulmia ratkottavaksi. Nokkeluuksien parissa ehtii viettämään useamman illan, ellei käytä pelinsisäistä vihjesysteemiä. Vihjesysteemi on erinomainen myönnytys eri pelaajakunnille: tuskanhiessä kylpijät voivat hakata päätään seinään, mutta helposti väsähtäville on tarjolla helpotuksia. Kädestä pitelyä on muutenkin sopivassa suhteessa: pelaaja harvemmin on täysin eksyksissä, mutta vastauksia ei ikinä tavuteta.



Ingressissä mainittu epäonnistunut joukkorahoitus ei ollut pelkkää pelinsisäistä vitsailua. Alkujaan game jamissa syntynyt There is No Game -pikkupeli haki joukkorahoitusta laajempien ideoiden toteuttamiseen, mutta rahoitusta ei saatu kasaan. Neljän vuoden väkertämisen jälkeen Draw Me a Pixel on kuin onkin laajentanut alkuperäisen ideansa Wrong Dimension -lisänimellä kulkevaksi seikkailuksi.


Tarinassa keskeneräisen pelin ronklaaminen johtaa Käyttäjän ja tietoisuuden saavuttaneen Pelin omituiselle road tripille läpi pelihistorian. Lopputulos on tasapuolinen sekoitus lämminhenkistä nostalgiaa ja viiltävää satiiria, kohteesta riippuen. Vanhan koulukunnan puzzle- ja roolipelejä kohdellaan lempeämmin kuin aikalukkojen ja mikromaksujen täyttämää free to play -väkerrystä, mikä on Pelinkin mukaan “pahinta, mitä pelille voi tapahtua.”

There is No Gamen suurin vahvuus piilee juuri satiirissa. Erinomaisen South Park -lisenssipeli The Stick of Truthin tavoin There is No Game käyttää nimenomaan pelimedialle ominaisia asioita, kuten pelimekaniikkoja, videopelien satirisoimiseen. Osa satiirista esitetään toki myös suorina, ääneen lausuttuina vitseinä, mutta ikimuistoisimpina hetkinä satiiri on punottu erottumattomaksi osaksi pelikokemusta: mikromaksuille naureskellessa pelaaja oikeasti pakotetaan pelaamaan peliä, joka on mikromaksujen rampauttama. Tuskastuttavan hidas eteneminen, pop-upit ja lisämaksuja vaativa lisäsisältö rinnastetaan muihin vaihtoehtoihin, eikä pelaaja enää tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Ja siinä itkunsekaisessa naurahduksessa piilee vitsin nerokkuus.


Harmillisesti There is No Gamen kaikki huumori ei ole yhtä terävää. Suurin osa pelin vitseistä tulee kertojaäänen, eli itse Pelin suusta, eikä lopputuloksessa ole paljoa kehuttavaa. Käyttäjään jatkuvasti turhautuva Peli heittää huulta täydellä sarjatulella, ja osumatarkkuus on sen mukaista. Kun vitseissä panostaa laadun sijasta määrään, syntyy yhtä paljon hittejä kuin huteja.

Monet vitseistä tuntuvat vanhentuneilta jo nyt: ajattomien vitsien vastapainoksi löytyy yhtä monta viittausta meemeihin ja popkulttuuri-ilmiöihin. Välillä viittauksista puuttuu jopa kunnon huipentuma, eli punch line, jolloin vitsi jää pelkän viittauksen tasolle. Parhaimmillaan There is No Game tuntui peliltä jonka Marvel-hahmo Deadpool voisi käsikirjoittaa, pahimmillaan meno muistutti 2000-luvun parodiaelokuvia. Kumpikaan ei ole suoranainen kehu. Kertojaääni tuo mukaan omia ongelmiaan. Ääninäyttely heittelee jo valmiiksi jossakin välttävän ja korvia riipivän välimaastossa, eikä ranskalaisen ääninäyttelijän vahva aksentti auta asiaa. Välillä esitetään muitakin aksentteja, jolloin meno muuttuu mauttomaksi.



Audiopuoli on mitä on, mutta visuaalisesti There is No Gamea on mukava katsella. Pikseligrafiikkaa on nähty indiepeleissä iät ja ajat, mutta There is No Game onnistuu vaihtelemaan tyyliään tarpeeksi matkan varrella: isometriset roolipelit näyttävät tyystin erilaisilta kuin seikkailupelit, eikä kumpikaan muistuta tippaakaan pelin Pacman-parodiaa. Esikuvat ovat selvästi näkyvillä, ja mukaelmat ajavat asiansa myös kunnianosoituksina.


There is No Gamen hyvät puolet painavat vaakakupissa paljon huonoja enemmän. Latteat vitsit turhauttavat, erityisesti supisurkeasti ääninäyteltyinä, mutta kokonaisuudesta löytyy niin paljon ideoita, nokkeluuksia ja hyvää mieltä ettei pelatessa ehdi kyllästyä. Kuinka usein kohtaat tekoälyn esittämiä James Bond -tunnareita, ohjaat Charlie Chaplinin asetta kissalaaserilla tai luet pelin sisällä olevan pelin pelinsisäisiä sopimusehtoja? Tuntuu tavattoman hölmöltä antaa vuolaita ylisanoja komedialle, jonka komediassa on parantamisen varaa, mutta joskus asiat menevät näin päin.