Vuosituhannen alkuvuosina Nintendo julkaisi kaksi maanmainiota roolipeliä, Paper Marion ja Paper Mario: Thousand Year Doorin. Pelit keräsivät valtavasti ylistystä ja suosiota, joten jatko-osia on luonnollisesti julkaistu tasaista tahtia. Mutta jos ollaan ihan rehellisiä, ne ovat jääneet aika kauas alkuperäisen kaksikon tasosta.


Paper Mario: Origami King on tuorein yrittäjä ja rehellisesti sanoen ennakkoon hieman hirvitti. Erikoiselta vaikuttava taistelu, yksinkertaisten puzzlejen ratkominen maailmassa ja muut hieman lennokkaammat ideat toivat enemmän mieleen niiden kehnompien Paper Mario -pelien perusteelliset ja pelit kampittaneet ongelmat.

Mutta voi pojat, joskus on niin kiva olla väärässä. Origami Kingissä on ongelmansa, mutta toimiva huumori, outo meininki ja hyvä kirjoitus kantavat pelin helposti voittajien joukkoon.



Marion maailmassa kaikki on taas kerran huonosti. Mario ja Luigi saavat kutsun prinsessa Peachin linnaan, jossa heitä odottaa ikävä yllätys. Linnan kaikki asukit on taiteltu origami-patsaiksi ja kaikki tuntuvat menettäneen persoonallisuutensa kaupan päälle. Tempauksen takana on pelin nimeenkin livahtanut origamikuningas, joka haluaa vääntää väkisin sienimaailman paratiisiksi itselleen ja siskolleen.


Ei mene aikaakaan kun Peachin linna on lennätetty läheisen vuoren huipulle ja kääritty viiden värikkään paperinauhan syövereihin. Mario lähtee matkalle sienimaan eri kolkkiin katkomaan paperinauhoja, mutta ei onneksi yksin. Origamikuninkaan sisko, Olivia, kun ei jaa veljensä visioita, vaan haluaa kaksiuloitteisten paperihahmojen ja origamiotusten elävän sulassa sovussa keskenään.

Jokainen Paper Mario -pelejä (tai roolipelejä) pelannut aavistaa jo, mitä tulossa on: jokaisen paperinauhan katkaiseminen vaatii jonkun suuren paikallisen ongelman ratkaisemista, mikä taas puolestaan vaatii hyppelyä läpi tuhannen ja yhden erilaisen renkaan. Mutta onneksi raamit eivät ratkaise, vaan niiden sisään keksitty sisältö, ja se puoli Origami Kingistä toimii kympillä.


Marion ja Oliven matka vie kaksikon – sekä muut matkalla mukaan lähtevät kumppanit – muun muassa samurai-aiheiseen huvipuistoon, aurinkonsa kadottaneeseen autiomaahan tai loputtomien aaltojen keskelle. Kullakin alueella on aivan omanlaisensa tunnelma ja tyyli musiikista ja käsikirjoituksen genrestä lähtien. Joskus liikutaan puhtaan komedian vesillä, toisinaan tavoitellaan kepeitä kauhutunnelmia.

Paper Mario -pelit ovat aina loistaneet kirjoituksellaan, eikä Origami King tee poikkeusta. Matkalla kohtaa useita todella riemastuttavia kohtauksia, mainioita hahmoja, oikeasti naurattavia vitsejä ja pienempiä kätkettyjä yksityiskohtia, kuten vaikka perinteisten Mario-pahisten salaisen kahvilan, jossa shy guyt ja goombat juovat elegantisti espressoa ja keskustelevat filosofiasta.


Myös Marion kumppanina toimiva Olivia on mitä mainioin hahmo. Olivia on hyväntahtoinen mutta hieman naiivi, eikä luonnollisesti ymmärrä Marion maailmasta yhtään mitään. Niinpä hänen reaktionsa ja kanssakäymisensä sienimaan outojen asukkaiden kanssa tarjoavat jatkuvasti viihdettä.



Kukaan niitä viimeisimpiä Paper Mario -pelejä pelannut ei varmasti ylläty kuullessaan, että taistelu ei ole Origami Kingin parasta sisältöä. Edellisten pelien tavoin Nintendon kehittäjät ovat taas yrittäneet löytää jonkinlaisen vaihtoehdon ensimmäisten Paper Marioiden perinteiselle JRPG-taistelulle, mutta vieläkään homma ei vain toimi niin hyvin kuin voisi toivoa, ja syytkin ovat kovin tutut.

Hyppy taistelukentälle aiheuttaa pienen kulttuurishokin. Jättimäinen tikkalaudan näköinen viritelmä, jonka keskellä Mario seisoo pitkin ja poikin siroteltujen vihollisten ympäröimänä, ei ole aivan perinteisintä JRPG-taistelua. Origami King onkin yhdistelmä kepeää puzzleilua ja todella perustason tappelua.


Marion käytössä on kaksi hyökkäystä: jokaiseen yhden jonon viholliseen osuva hyppy, sekä neliön malliselle alueelle iskevä leka. Tikkataulun rinkejä pyörittelemällä ja sektoreita sisään tai ulos liu’uttelemalla viholliset pitäisi saada järjestettyä muutamalla siirrolla optimaalisiin asemiin, jotta hyökkäykset osuvat mahdollisimman moneen. Jos onnistuu, tekee myös kierroksen aikana puolitoistakertaista vahinkoa. Jos taas ei … no, seuraavalla kierroksella voi yrittää uudelleen.

Vihollisten pyörittely on pienoinen ongelma, sillä vaikeustasoja tuntuu olevan kaksi: joko täysin itsestäänselvä läpihuutojuttu tai kahdeksannen ulottuvuuden shakkipähkinä, jonka edessä Stephen Hawkingkin olisi heitänyt ohjaimen seinään. Jos turhautuminen on turhan suurta, peli kyllä tarjoaa keinot trivialisoida taistelun täysin: Mario voi lahjoa maailmasta pelastamiaan toad-sienimiehiä auttamaan itseään heittelemällä katsomoon kourallisia kolikoita, tai ostaa kaupasta esineen, joka ratkoo pähkinät automaattisesti.

Toinen suuri ongelma on, että taistelusta ei taaskaan hyödy juuri mitään. Nintendon kehittäjät ovat allergisia kokemuspisteille, sillä niitä – tai kokemustasoja – ei pelistä löydy. Ainoa hahmonkehityksen muoto on kerätä tarinan aikana jaettavia kristallisydämiä, jotka nostavat Marion kestopisteiden maksimia ja tekevät hyökkäyksistä jonkin verran voimakkaampia. Miten paljon voimakkaampia? No, se on seuraava ongelma.


Origami King ei jaksa paljastaa pelaajalle sellaisia yksityiskohtia kuin vihollisten kestopisteitä tai aseiden tekemää vahinkoa. Alussa käytössä on vain perustason hyppy ja nuija, mutta niillä ei pitkälle pötkitä. Kaupasta voikin ostaa alati parempia esineitä, joiden avulla voi vaikka hyppiä piikikkäiden vihollisten päälle tai nuijia kauempana olevia vihollisia. Mitään järkevää kuvausta parempien esineiden tehosta ei ole tarjolla, joten on hyvin turhauttavaa olla tilanteessa, jossa ei ole varma, riittääkö halvempi hyökkäys kellistämään viholliset, vai pitäisikö turvautua järeämpään.

Aseet kuluvat käytössä, joten merkittävä käyttö taistelusta jaetuille rahoille onkin ravata lähimpään kauppaan ostamaan säännöllisesti reppu täyteen parempia hyökkäyksiä. Koko touhu alkaa tuntua totaalisen turhalta jo parin tunnin jälkeen, eikä asiaa auta se, että myöhemmät viholliset ovat suorastaan ärsyttäviä vastuksia. Boo-kummitukset esimerkiksi muuttuvat tikkataululla näkymättömiksi, joten pyörittely pitäisi tehdä muistin varassa. Ei ihan helppoa, jos kuviot ovat monimutkaisempia. Onneksi valtaosan taisteluista voi kiertää, sillä kaikki viholliset partioivat pitkin pelimaailmaa, eikä yleensä ole pakko taistella, jos vain jaksaa kiertää.

Merkittävän eron tympeisiin perustaisteluihin muodostavat pomomatsit, jotka ovat todella hauskoja. Pomomatseissa lähtötilanne heitetään katolleen, sillä nyt pomo onkin kentän keskellä ja Mario sen laidalla. Tikkataulu on täynnä nuolia ja erilaisia symboleita, jotka vastaavat hyökkäysvuoroja, parannusesineitä tai Olivian matkan aikana oppimia superkykyjä. Pomomatseissa pitääkin pyöritellä tikkataulu sellaiseen muotoon, että Marion liikkeitä ohjaavat nuolet vievät hänet oikeiden juttujen läpi hyökkäämään pomoa vastaan.


Kun tämä perusmekaniikka on opittu, mukaan heitetään pomokohtaisia lisukkeita. Feenix-lintu heittelee kentälle palavia höyheniä, joiden läpi ei kannata kulkea. Vesihirviö pyyhkäisee kentältä pois kokonaisia symbolisarakkeita, pakottaen Marion suunnittelemaan vuoronsa uudelleen, ja niin edelleen. Pomotaistelut ovat sopivan haastavia ja kinkkisiä, mutta myös todella tyydyttäviä ja näyttäviä. Lisää tällaista!



Origami King nojaa maailmaansa ja käsikirjoitukseensa niin vahvasti, että niiden on syytä olla vähintään valuraudalla vahvistettuja. Taistelu on alkutuntien jälkeen lähinnä vältettävä ärsyke, eivätkä maailmassa ratkottavat todella kepeät puzzletkaan ole paljon viihdyttävämpiä. Mario kantaa mukanaan paperisilpulla täytettyä pussia, josta paperia heittelemällä täytellään origami-otusten maailmasta syömiä palasia ja paljastetaan näin uusia reittejä eteenpäin. Ongelmien ratkonta ei vaadi kuin napin painelua, mutta kun paperisilppu loppuu, sitä pitää hakea lisää joko nuijimalla puita tai kepittämällä vihollisia turpaan taistelussa.


Tästä huolimatta pelasin Origami Kingin läpi oikein hyvillä mielin, koska se tarina ja maailma vain ovat pahuksen viihdyttäviä. Nostan Nintendolle hattua siitä että he uskaltavat antaa näin tärkeiden pelien olla näin outoja. Jatkuvasti neljättä seinää rikkova käsikirjoitus, sisäpiirin Nintendo-vitsejä tihkuvat dialogit, yllättävät ja viihdyttävät käänteet sekä todella värikäs ja hauska maailma yllättävät, hämmentävät ja viihdyttävät alusta loppuun.

Jos ollaan ihan rehellisiä, vaikka kaipaankin niiden ensimmäisten Paper Marioiden taistelua, pelisuunnittelultaan myöhemmät pelit ovat niitä pari metriä edellä. Niin paljon vähemmän edestakaisin ravaamista, turhaa puhdetyötä ja pelaajan ajan haaskaamista!


Sananen myös pelin audiovisuaalisesta ilmeestä, joka on luonnollisesti ensiluokkainen. Paperista tehty maailma näyttää todella veikeältä ja soundtrack on ihan Nintendo-pelien kärkikastia. Niiden alkutuntien jälkeen hankkiuduin taisteluihin lähinnä vain päästäkseni kuulemaan kesän megahittien joukkoon kuuluvia taistelumusiikkeja.

Kauan sitä saatiin odottaa, mutta vihdoin se tapahtui: ensimmäinen oikeasti hyvä Paper Mario -peli 16 vuoteen on saapunut. Olkaa hyvät!