West of Dead tekee uskomattoman positiivisen ensivaikutelman. Pelin graafinen tyyli on lainattu suoraan Mike Mignolan Hellboy-sarjakuvista, jotka ovat ainakin minun kirjoissani parhaimman näköisiä sarjakuvia ikinä. Kun pelin päähenkilön rooliin on vielä palkattu Hellboyta elokuvissa näytellyt Ron Perlman, ollaan jo aika hyvissä lähtötilanteissa.


Tämän jälkeen hauskuutta kestää vielä jonkin aikaa, ennen kuin totuus alkaa paljastua: West of Deadissa on hyviä ideoita ja valtavasti potentiaalia, mutta nykykunnossaan se jättää vielä aika paljon toivomisen varaa.



West of Dead kertoo tarinan nimettömästä cowboysta, joka herää oudossa, varjojen täyttämässä maailmassa. Hänen päänsä on korvattu liekehtivällä pääkallolla, joten ei ole enää kovinkaan yllättävää, kun ystävällinen baarimikko kertoo, että cowboy on ... no, ei nyt ihan helvetissä, mutta ei oikein taivaassakaan. Päästäkseen pois ikuisesta välimallin tuonpuoleisesta hänen täytyy taistella tiensä varjojen läpi.


Kuten niin moni muukin indie-peli, myös West of Dead on kahdella tikulla pelattava, jokaisella käynnistyskerralla erilaisen rogueliten ja räiskintäpelin yhdistelmä. Kahden tikun roguelite-räiskinnät kyllä maistuvat meikäläisellekin, mutta kun kilpailukavereina on Nuclear Thronen ja Hadesin kaltaisia nimiä, samassa kehässä menestyminen vaatii kovia eväitä.


Perusteet ovat kunnossa. Pelin vahvinta osa-antia on selvästi sen upean sarjakuvamainen visuaalinen ilme. Varjojen ja valaistujen alueiden väliset erot ovat selkeitä ja dramaattisia, väripaletti mukavan haalea ja visuaalinen kieli vahvaa. Varjot ja valo näyttelevät roolia myös pelattavuudessa. Pelaaja lähtee kerran toisensa jälkeen matkalle läpi pimeiden huoneiden ja käytävien, etsien maailmasta voitettavia vihollisia, kerättäviä esineitä, uusia aseita ja muuta mukavaa.

Huoneet ovat lähtökohtaisesti suurelta osin varjojen peitossa ja varjoissa voi piileskellä miltei mitä tahansa, usein jos jonkinlaisia vihollisia. Varjoissa viholliset ovat haavoittumattomia, mutta voivat kyllä oikein hyvin ampua pelaajaa tai vaikka heittää tätä dynamiittinipulla. Pelaajaa ympäröi liekehtivän kallon heittämä pieni valokehä, mutta sen avulla ei pitkälle pötkitä. Niinpä pitäisi sytytellä huoneissa olevia lamppuja, joiden leimahtava liekki tainnuttaa hetkeksi läheiset viholliset ja antaa pelaajalle tilaisuuden hyökätä.
Idea on hyvä, mutta ei aivan ongelmaton. Pelin ensimmäisissä kentissä kaikki toimii vielä hyvin, kun huoneissa on vain muutamia vihollisia. Tällöin on kohtalaisen helppoa ja hauskaa odottaa taukoa vihollisten hyökkäyksissä, syöksyä lähimmän lampun luokse ja sytyttää se.


Kun varjoissa myöhemmin piileskelee useampia vihollisia, tämä ei enää toimikaan. Taukoja tulituksessa ja hyökkäyksissä ei juuri ole ja jos pelaaja nostaa päänsä suojan takaa, hän on heti alakynnessä. Vihollisten hyökkäysten väistely vaatii tarkkaa ajoitusta ja on viime hetken hätäkeino, sillä useimmat viholliset hyökkäävät uudelleen nopeammin kuin pelaajan väistökierähdys latautuu, joten omissa kolisee todella herkästi, jos yrittää ramboilla avoimilla maisemilla.

Kestopisteiden menettäminen on hyvin huono juttu, sillä niitä ei ole alkujaankaan kuin maistiaisiksi ja niiden palauttelu ajon aikana on harvinaista herkkua. Aluksi käytössä on vain yksi parannusjuoma, joka ei edes palauta kaikkia kestopisteitä kerralla. Niinpä onkin hyvin helppo ajautua tilanteeseen, jossa seuraava isku on kuolettava, eikä asialle voi oikein tehdä mitään. Turhauttavaa!



Ongelmallisen peruspelattavuuden ohella West of Dead kärsii sisällön puutteesta. Roguelite-pelit elävät ja kuolevat sen mukana, miten hauskaa ja monipuolista hahmon rakentelu yhden pelisession sisällä on, sillä se on koko genren selkäranka. Jokainen vaikkapa Dead Cellsiä pelannut tietää, miten hauskaa on yrittää kasata itselleen toisiaan tukevia aseita ja varusteita, sijoitella kykypisteitään sopiviin kykyihin ja rakentaa näin yhden pelikerran mittaista hahmoaan.


West of Deadissa erilaisia vaihtoehtoja on onnettoman vähän. Jokaiseen kenttään on sijoitettu alttari, joka antaa pelaajalle yhden kokemustason. Tason ohella saa valita, haluaako lisää kestopisteitä, enemmän vahinkoa aseisiinsa vai nopeammin latautuvat erikoiskyvyt. Siinä se.

Asevalikoima on vielä onnettoman pieni ja sisältää kovin toistensa kaltaisia aseita pienillä eroilla. Haluatko revolverin, joka tekee laukauksella 16 pistettä vahinkoa, vai revolverin, joka tekee 18 pistettä vahinkoa? Aseiden ohella voi kerätä erikoiskykyjä, kuten heitettäviä tomahawk-kirveitä tai hetkeksi aseiden latausnopeuden tuplaavia kapseleita, mutta näitäkin on niin vähän, että useilla ajoilla molemmissa kykypaikoissani oli identtinen kyky.
Kannattaa odottaa vielä hetki


West of Deadin ostamista kannattaa odotella vielä jonkin aikaa. Peli on vasta ilmestynyt, ja kehittäjät ovat lupailleet, että sisältöä tullaan puskemaan peliin lisää julkaisun jälkeenkin. Siihen on syytä, sillä West of Dead kilpailee ruuhkaisella markkina-alueella, jossa riittää erinomaisen hyviä ja viimeisteltyjä kilpailijoita useampia. Enkä rehellisesti sanoen keksi yhtään syytä ostaa West of Deadia esimerkiksi Hadesin tai Dead Cellsin sijaan.

Peli kärsii nykykunnossaan myös useista pienemmistä ja suuremmista bugeista. Onnistuin itse väistöjä tehdessäni kierähtämään välillä jumiin maastoon, jolloin en voinut kuin odotella, että hahmoni hitaasti kuoli vaikkapa seinän sisään. Myös käytettävyys kaipaisi vielä tuunausta, sillä monet mekanismit ovat todella huonosti selitettyjä tai niiden käyttö on turhan kankeaa ja epäselvää.


On myös enemmän kuin hieman huolestuttavaa, että sisällön puutteesta onttouttaan kumisevaan peliin on Steamin kauppalistoilla ilmestynyt jo ennen julkaisua ensimmäinen erillinen DLC-lisäsisältöpaketti, joka tuo mukaan uusia aseita ja kykyjä. Ymmärrän, että jollain se pelin kehityskin on maksettava, mutta jos peli itsessään olisi Early Access -julkaisuksikin hieman laihanlainen, lisäsisällöllä rahastaminen tuntuu hyvin arveluttavalta.
Kannattaa siis jäädä odottelemaan ja katselemaan, miten tilanne kehittyy. Jos kehitystiimi saa peliin lisää sisältöä ja monipuolisuutta, West of Dead voi vielä joskus olla erinomainen roguelite-kokemus. Sen pelattavuus tuntuu hyvältä ja tyyli on puhdasta parhautta, mutta minkäs teet, kun jo parin tunnin pelaamisen jälkeen tuntuu siltä, että kaikki nähtävä on nähty?