Vuodesta -95 lähtien tyydyttävin liike kaksintaistelupeleissä on ollut nimenomaan Esa Pakarisen näköisen naisen pomppu päällesi. Et voi torjua sitä. Se hakeutuu maaliin, jos et odota puolta sekuntia ennen väistöä. Liike ei ole paras, vaan kyse on metapelistä. Kukaan ei pelaa hirveällä ämmällä. Nykyään hänellä on myös hämääviä tapoja kähmiä, joten koin ennätyksellisen voittoputken: muut sekosivat hahmoillaan, joita vastaan saa harjoitella.

On kunnia-asia olla toistamatta samaa ja osaajat vain kiittävät toistosta. Parempi pelaaja keksi liukua pompun tieltä, mutta se olikin maanjäristyspomppu, joten ali syöksyttyään heppu lensi taivaalle ihanan murskauskuulani halkaistessa mannerlaatan. 12-0. Oli helpotus, kun aloin hävitä.

Sheeva saavutti fetissimäisen huippunsa osassa 7, jossa hänellä on tukkimaiset raajat, valtavat ryntäät ja karheaan karvaisuuteen viittaavat tekstuurit, mutta hän ei välttämättä näyttänyt funktionaaliselta olennolta. Nyt elämäni nainen on totta, mistä lisää pian. Ja tarkennan: taktiikasta haaveilevan keskinkertaisen säheltäjän näkökulmasta hän ja kaikki ovat tasapainossa. Mene harjoitustilaan, jos jokin stressaa:



Aftermath Kollection eli Mortal Kombat 11:n nykytila saa täydet pisteet. Pelkkä Aftermath on tyyris lisäosa, joka tarjoaa faneille suunnatun yhden illan leffan, sekä Sheevan, Fujinin ja RoboCopin. Pelattuani puolet matseistani D'Vorahilla (myös osassa 10), kuvailen sitä lottovoitoksi, että jokainen tulokas koukuttaa: on normaalia, ettei kukaan ole samaa mieltä.

Uliseva munkki leipoi lättyyn jumalan esimiehen äitiä, joten aika saavutti päätepisteen. Aftermathissa paljastuu, että mamman hattu kosahti, joten uuden tiimin on seikkailtava Paluu tulevaisuuteen -tyyliin vanhoissa tilanteissa, jotta muokattu ajan virta sallii munkin pistää lätsän päähän. Vasta sitten koko historia uusitaan, eli sarja alkaa alusta (taas).

Tarina on mestarillinen tappelupelille ja muiden alojen tulisi adoptoida tietty osa sen filosofiaa. Romantiikan tavoin tappelu on sielutonta apinapaskaa, jos et tunne partneria. Päätarina ei ehtinyt kunnioittaa kaikkia, mutta Aftermath elävöittää sittemmin lisätyt hahmot (ei vierailijoita). Ennen tätä esimerkiksi Shang Tsungilla oli kiva pelata vanhasta muistista, koska ilkeään velhoon, jolla monta sielua, eikä ainuttakaan omaa, on helppo samaistua maanisena päivänä. Muodonmuutokset ovat vaivalloisia, kun pitäisi osata pelata ainakin Scorpionilla ja Sub-Zerolla ja meikit maksavat, mutta nyt tahdon vain viskoa tulipalloja Shangilla, koska rooliin palaavan Cary-Hiroyuki Tagawan saatanallinen karisma säkenöi muovikuoren takaa. Useimmille hän on tämä tarina.


Tuulenjumala Fujin on toteutettu wuxia-tyyliin. Anorektisen Peräsmiehen osakkeet räjähtivät nousuun minuutissa, kun keksin jatkaa hyppypotkua vastustajan ilmaan nostavalla kierrepotkulla, jonka perään voi hutkia miekalla: sinänsä helppo kombo tuntui tulevan sielustani. Leijumisliikkeet ovat perinteisesti vastanneet sitä, kun hirttäydyt ja ilmoitat olevasi piñata. Läksyt on luettu, Fujinin taivaskävelyn ollessa silkkinen ja hauska tapa paeta ja hyökätä. Orgastisesti hänen ystävyysliikkeensä viittaa Maija Poppaseen.

RoboCop on kaiken fiktion tyylikkäin jäykkis, johon samaistun uimahallissa jalat pohjassa ja depressiivisinä päivinä. Hän aidosti tuntuu itseltään - wuxiapierun pelissä. Vaikka PeliCop voi hyppiä, hän on räiskivä puolustaja, joka kamppaa ampumalla polveen. Hän ei sähellä, mitä tarvitsen päteäkseni, mutta kuten aina, hahmolla oppii reagoimaan suosituimpiin hahmoihin ja eritoten nautin fantasiasta. Kun paskaksi ammutusta kytästä tehtiin RoboCop, hän tulitti nilkiltä kullin irti: nyt voit tehdä saman ainakin kolmella tapaa ja kahdesti per matsi. Mikä voisi olla nostalgisempaa, jos jo leffa tuo mieleesi - vaikka - sen, kun entiset kaverisi uhkasivat tappaa sinut, tai sen, kun pojat arvostelivat peniksesi uimahallissa, kun murrosikäsi oli myöhässä? Tai - whatevs - ehkä tahdot RoboCopin matsaavan Terminatorin ja Spawnin kanssa.

Tiedät, miksi olen miehiä vihaava feministi, joten tiedät, etten vastusta fantasiatissejä Borat-bikineissä. 1995 ne vihjasivat murrosiän tulevan joskus. Lähinnä nyökkäsin, kun uusi Sheeva vilahti pääpelissä, mutta kun tekijä twiittasi Aftermathin panostavan unohdettuihin hahmoihin, kylmät väreet vasta alustivat jalkahien vyörymistä silmistäni. Aftermath ei ole Dostojevskia, mutta kun peli 25 vuoden jälkeen antaa luvun ja ylipäätään persoonallisuuden taustaobjektille, josta olen luonut versioita päässäni pelatessani, onanoidessani ja kirjoittaessani kidutetun soturihipin uudesta tyttöystävästä kertovan fantasiaromaanin, hahmosta saa tehdä hitusen hillitymmän, jos siltä tuntuu. Sheeva on draamakuningattaren entinen henkivartija ja nykyään klaaninsa johtaja - näin sen itse. Hän on yhä miehiä pidempi ja nylkemisliikkeineen sadistisempi, joten jos hän olisi olemassa, kirjoittaisin hänelle vankilaan ja ehdonalaisessa hän suojelisi minua ja nalkuttaisin hänestä ehyen. Vie minut pois. Älä tuo ikinä takaisin.



Mielleyhtymät olivat kultaa. Höhötin. Nyyhkin toistuvasti jo uusille ystävyysliikkeille. Uskoin vastustavani RoboCopin bonusasuja, mutta valitsin rikkinäisen punaisen version, koska kiusaajat tarttuivat myös punaiseen toppatakkiini: uskollinen toteutus Peter Wellerin ääntä myöten sallii fantasian joustaa. Uusiessani valoja Sheevan kanssa, tuumin tämän olevan tervettä verrattuna toukkia tussustaan tempovan D'Vorahin kanssa hengailuun, mutta sitten näin D'Vorahin muuttuvan keijuista kauneimmaksi vain, jotta hän voittaisi minut takaisin: hänelläkään ei pelaa kukaan muu. Niin surullista. Piti kirjoittaa: niin hauskaa. Psykoosi. Katarsis?

Olisin voinut antaa pääpelille julkaisussa 4,5 tähteä, mutta sakotin, koska (ja tämä on kirjaimellisesti totta) jopa D'Vorahin ympärillä pyörivän kärpäsen pään "saa" valita kymmenistä vaihtoehdoista ja jokaiselle "saa" kerätä kokemuspisteitä ja kristalleja. Perun sakon, koska virittely yksinpelitorneja varten on vapaaehtoista ja unohdettu: asiaan liittyvä järkevyyspäivitys ei ole tärkeä. Hiotun tasapainon, vaihtelua lisäävien hahmojen ja sälän myötä peli on parempi ja yhä tuore. Vanha kasuaali eli tarujen yksisarvinen kritisoi lisäosan hintaa, mutta tulokas saa sopuhintaan kaiken. Se ammattipelaajien huomio, että erinäiset turnausvariantit ovat turhia, vastaa muiden suussa jalkapallon kritisoimista siitä, ettei Veikkausliigassa saa pelata pesäpalloa (urheilukentällä saa). Korkean tason ja vaihtelevuuden turnauksistakin näkee.