On vaikea kuvitella, että Minecraft alkoi vain yhden miehen pienenä indieprojektina. Vapaa-ajalla kehitelty peli on kasvanut kymmenvuotisen kehityksensä aikana elokuvia, sukkia, legoja, kirjoja ja coneja sisältäväksi multimediahirviöksi, jonka miljardikaupoista uutisoitiin ympäri maailmaa. Kaikkien aikojen myydyin videopeli saa nyt uusimman spin-offinsa, kun upouuden Minecraft Dungeonsin luolastot avautuvat nälkäisille pelaajille. Microsoftin omistuksessa oleva Dungeons ilmestyy Xbox Onen ja PC:n lisäksi myös Playstation 4:lle ja Switchille.



Tunnetusta nimestään huolimatta Mojang Studiosin Minecraft Dungeons ei keskity rakenteluun tai kaiveluun, vaan painopiste on dungeoneissa: esikuvana ovat nimenomaan Diablon kaltaiset dungeon crawlerit. Luvassa on siis aimo annos labyrintteja, aarrearkkuja ja liiallisesta hiirenklikkailusta syntyviä jännetuppitulehduksia. Sympaattinen Dungeons on myös suunniteltu perheen pienemmille sopivaksi. Yleisilme on värikäs, vaikeustasoa saa tiputettua helposti eikä hirviöitäkään hakata verenmaku suussa. Lapsille soveltuva toteutus tuo mukanaan myös haasteita: voiko yksinkertaistettu dungeon crawler viihdyttää myös aikuista?


Alkuperäisen Minecraftin tavoin Dungeons on suorasukainen peli ilman turhaa draamaa. Kehyskertomuksessa hyljeksitty villager-asukki etsii uutta kotia, kunnes yksinäinen kyläläinen löytää maagisen artefaktin. Voimakas taikaesine korruptoi villagerin, muuttaen tämän arch-illageriksi, kaikkien illager-pahisten johtajaksi. Pelaajan johtaman sankarijoukon pitäisi peitota arch-illagerin armeija ja palauttaa maailmaan rauha. Sankaroida voi toki yksinkin, mutta Minecraft Dungeons on suunniteltu nimenomaan ryhmäpelaamista varten. Lokaalisti ja netin välityksellä pelattava co-op tukee neljän seikkailijan yhteispeliä.

Muutaman illan kestävä seikkailu päättyi yllättävänkin nopeasti, vaikka pelistä löytyy uudelleenpeluuarvoa. Pitkäikäisyyttä haetaan muun muassa satunnaisgeneroiduilla kentillä, jotka luovat teeman mukaisen alueen: jokainen aavikkokenttä näyttää aavikolta, mutta pohjapiirros muuttuu radikaalisti. Satunnaisgenerointi toimii suurimman osan ajasta hyvin. Välillä vastaan tulee omituisia umpikujia tai duplikaattihuoneita, mutta suurimman osan ajasta luolastot ovat loogisia. Pohjapiirrosten lisäksi vaihtelua syntyy vaikeusasteita muuttamalla ja pelaajamäärää kasvattamalla. Mitä isompia vihollisia kaataa, sitä parempaa loottia tulee palkinnoksi.


Yhteispeluuta ei kuitenkaan ole mietitty loppuun asti. Jostakin kumman syystä vaikeustaso ei skaalaudu pelaajakohtaisesti, joten eri tason pelaajat joutuvat aina tekemään jonkinlaisia myönnytyksiä: joko pelataan matalatasoisen pelaajan vaikeusasteella – jolloin korkeatasoinen hahmo viilettää vastusten läpi ongelmitta – tai sitten kärsitään toisinpäin. Yhtenä vaihtoehtona on toki uusien hahmojen luominen eri peliporukoita varten, mutta turhaa venkslausta tämä tuottaa tavalla tai toisella.



Netin keskustelupalstoilla vakiintunut “Diablo, mutta Minecraftin maailmassa” tuntuu kovin yksinkertaiselta, mutta myös paikkansapitävältä kuvaukselta Dungeonsista. Kokemuspisteitä ja parempaa kamaa jahtaava sankarijoukko kulkee Minecraftista tutuissa biomeissa, piesten hirviöitä maan ja taivaan väliltä. Ja nimenomaan maan ja taivaan väliltä, kajoamatta siihen maahan: vaikka zombeja ja luurankoja tuhotaan vähintään sadan hautausmaan edestä, ympäristöihin ei vaikuteta. Puut eivät kaadu, maahan ei ilmesty kuoppia eivätkä edes aidat pirstaloidu, vaikka dynamiittipötköt räjähtelisivät vieressä. Täysin staattiset ympäristöt ovatkin se pelin oudoin puoli, kun koko Minecraftin perusidean ottaa huomioon.


Staattisuudesta huolimatta ympäristöt ovat nättejä. Minecraftin ikonisiksi muodostuneet palikat näyttävät hyvältä myös isometrisesta näkökulmasta, ja pehmeän valaistuksen kaltaiset efektit toimivat erinomaisesti myös kulmikkaassa maailmassa. Pääpeliin lisättyä ray tracing -teknologiaa ei nähdä, mutta lopputulos viehättää silti silmää. Alueilla liikkuminen tuottaa kuitenkin vihollisille ajoittain ongelmia. Dungeonsin hirviöillä on esimerkiksi paha tapa jumittua erilaisiin huonekaluihin ja kulmauksiin, jos alue on vähänkin tiiviimpi. Tekoäly ei muutenkaan loista, eivätkä viholliset kykene mihinkään suoraa hyökkäystä monimutkaisempaan.

Tehtävien rytmitys on onneksi saatu kuntoon. Puolituntiset kentät tarjoavat haasteita ja sivukäytäviä juuri oikeassa suhteessa, eikä samanlaisiin ympäristöihin ehdi kyllästyä ennen kuin seuraavaa on jo tarjolla. Eteneminen on myös hyvin suorasukaista. Kulkeminen ei pysähdy sen enempää puzzleihin kuin muihinkaan pulmiin, eikä pomotappeluitakaan näy kuin vasta pelin loppupuolella. Silloinkin joutuu tyytymään liukuhihnalla väsättyjen laavahirviöiden pieksentään. Muuten viholliskööri esittelee kaikkia Minecraftin klassikoita, aina taikapulloja viskovista velhoista räjähdysherkkiin creepereihin.



Pelattavuus on tiukkaa ja toimivaa. Hack and slash -nakuttelu onnistuu yhtä luontevasti hiirellä kuin ohjaimella, eivätkä ohjaimenkaan napit lopu kesken. Lähi- ja kaukotaistelun lisäksi pelistä löytyy napit lähinnä väistölle, lääkelaukulle sekä kolmelle mukana liikkuvalle artefaktille. Pelattavuus on siis pidetty todella simppelinä, mutta päälle käyvien hirviölaumojen hakkaamisesta nauttii silti. Yksinkertainen ohjaustapa tekee Dungeonsista myös helposti omaksuttavan nuoremmille pelaajille, joiden ei tarvitse miettiä 10 eri tulipalloloitsun ja tavaran käyttöä.


Yksinkertaisempi temmellys lyhentää toki myös peli-ikää. Vaikka erilaisia artefakteja ja varusteita on useita, toiminta on silti suoraviivaista. Kahden käden claymore-miekka saattaa lyödä hitaammin kuin ikoninen hakku, mutta niiden käyttötapa on silti yksi ja sama: osoita vihollista ja klikkaa. Toiminnan hauskuudesta huolimatta seinä tulee siis aika nopeasti vastaan. Artefakteista löytyy sentään hieman enemmän vaihtelua. Laamoja tai susia kavereiksi kutsuva summoner rytmittää taisteluaan täysin erilailla kuin juomaputeleilla ja riipuksilla voimistuva soturi. Suoranaisia hahmoluokkia ei silti ole, joten pelityyliä voi vaihtaa helposti lennosta.

Lopputuloksena on suorasukainen ja helposti omaksuttava seikkailupeli, jonka isometrisiä näkymiä katselee mielellään. Vastaanotto on silti enemmän haaleaa kuin lämmintä. Kaikki toimii ja lopputulos on sympaattinen, mutta ylisanoja ei ole viljeltäväksi. Tämä voi olla katkeran kalkkiksen valitusta, mutta Minecraft Dungeons tuntuu myös monesti peliltä, jonka Minecraftiin liittyvät elementit olisi lisätty vasta jälkikäteen. Ongelma on toki nähtävissä muissakin megabrändeissä, kuten Legossa: Minecraft ei ole enää yhtä kuin Minecraft-peli, vaan kyseessä on jotakin paljon suurempaa. Kolmannella Lego Star Wars -videopelilläkin on hyvin vähän tekemistä 40-luvulla syntyneiden lelupalikoiden kanssa; Minecraft Dungeonsin tavoin nämä spin-offit ja muut sivuhaarat ovat entistä suurempi osa kokonaisuutta. Lopulta on jokaisen itsensä päätettävissä, missä tunnetulla brändillä ratsastamisen raja menee.


On Minecraft Dungeonsin “minecraftimaisuudesta” mitä mieltä tahansa, lopputulos jää silti positiivisen puolelle. Luolastojen tyhjentäminen on hauskaa erityisesti kavereiden kanssa, vaikka hupi ei olisikaan erityisen pitkäaikaista. Pienempi hintalappu toki heijastaa tätä puolta: 20 euroa on hyvä myönnytys lyhyemmälle kestolle, ja Xbox Game Passin omistajat pääsevät luolastoihin ilmaiseksi. Muutaman illan co-op -viihdykkeeksi Dungeons jättää siis hyvän maun suuhun, mutta Minecraftin nimellä kulkevalta peliltä voisi odottaa enemmänkin.