Spottivalot halkovat pimeyttä ja puristan pumppuhaulikkoani kovempaa. Vihollisparvi hönkii jo takamukseen, mutta muut kääpiöt louhivat yhä harvinaisia umanite-sirpaleita. Huudan kullanhimon sokaisseille (vai kuurouttaneille?) tiimikavereilleni, että olisi varmaan jo aika lähteä. Kun happoa syöksevä, panssaroitu praetorian-hirviö ilmestyy tunnelista, vaikea päätös muuttuu kertaheitolla helpoksi: on aika kutsua pakokapseli, vaikka kaikkia rikkauksia ei olisikaan saatu turvaan. Alkaa adrenaliinintäytteinen pakomatka päälle vyöryvien vihollislaumojen läpi. Soihtujen valaisema maa tärisee ja tunnelit täyttyvät hämähäkeistä, mutta eteenpäin on puskettava. Haulit lentävät, kranaatit räjähtävät ja vihreä veri peittää kallioseinämät. Viimeisten metrien aikana tiimiläiseni alkaa huudella törkeyksiä äidistäni, ja harkitsen hänen jättämistään verenhimoisten glyphidien päivälliseksi. Joskus kaivoskääpiön suurin vihollinen ei olekaan tippukiviluolien tiputukset tai mainaustunnelien monsterit, vaan älykääpiöt kääpiöt.



Tanskalaisen Ghost Ship Gamesin Deep Rock Galactic (DRG) oli jonkin sortin sensaatio jo ennen ilmestymistään: skandinaavinen co-op -räiskintä ylitti myynneissä miljoonan rajapyykin jo early access -myyntien aikana, eikä pelaajakunta säästellyt kehujakaan. On ilo huomata, ettei suitsutus ole ollut turhaa: vihdoin 1.0-versiona tietokoneille ja Xbox Onelle julkaistu DRG on parasta co-op -pelaamista pitkään aikaan!


Neljästä kaivoskääpiöstä kertovaa Deep Rock Galacticia on kuvattu monessa paikassa Left 4 Deadin ja Minecraftin sekoitukseksi. Yhdistelmä on sinällään sopiva, sillä pelin pääpaino on juuri co-op -toiminnassa sekä kaivostunnelien koluamisessa: neljä tulevaisuuden kaivostyölästä heitetään satunnaisgeneroituun, hirviöiden täyttämään tunneliin, ja pois pääsee vasta kun kallisarvoisia mineraaleja on kerätty tarpeeksi. DRG tuo minulle silti mieleen ennen kaikkea takavuosien kulttisuosikki Helldiversin: sekä Helldivers että Deep Rock Galactic ovat satiirisen huumorin värittämiä, proseduraalisesti generoituja neljän pelaajan co-op -räiskintöjä, joissa suoritetaan satunnaisia tehtäviä muukalaishirviöiden täyttämällä planeetalla. Molemmat ansaitsevat myös paikkansa co-op -pelien kuninkuuskisoissa.


Aina kun ilmestyy uusi, lupaava co-oppaus, käyn siihen kiinni kuin sika limppuun. Kavereiden kanssa yhdessä pelattavat pelit ovat yhä harvinaista herkkua, ja DRG on nimenomaan co-op -peli isolla C:llä. Ja kahdella O:lla ja P:llä. Yksinkin voi toki pelata – jolloin kaivauksiin saa kaveriksi pienen Bosco-robotin – mutta peli on suunniteltu alusta alkaen laumaeläimille. Kääpiöiden erilaiset varusteet tukevat toisiaan, ja yhdessä toimiva tiimi nousee elinehdoksi korkeammilla vaikeusasteilla. Jos vikkeläliikkeinen tiedustelija ei valaise luolia kunnolla eikä insinööri suojaa selustaa tykkitorneilla, louhinnasta tulee hyvin hidasta hommaa.



Tarinaa ei ole nimeksikään, mutta galaksinvälisten kaivoskääpiöiden maailma satirisoi muun muassa kylmäveristä yrityskulttuuria rankalla kädellä. Ihan South Parkiksi asti ei kyllä mennä, mutta satunnaiset sutkautukset naurattavat. Tarinan lisäksi on turha etsiä draamakaaria tai tarinankerronnallista rytmiä: Deep Rock Galactic on tarkoitettu Paydayn ja Killing Floorin kaltaiseksi ikuisuusprojektiksi, jonka puolituntisia tehtäviä pelataan yhä uudelleen ja uudelleen kokemuspisteiden toivossa.


Pienikokoisen indiekehittäjän tuotokseksi Deep Rock Galacticissa on yllättävän paljon pelattavaa. Kahden vuoden early access -kehitysaikaa ei ole heitetty hukkaan, sillä peliin on saatu ängettyä mukava määrä muuttujia: tehtävät perustuvat aina tunnelien tutkintaan ja mörmelöiden ammuskeluun, mutta kaikki muu voi muuttua. Välillä etsitään alienien munia laavakenttien keskellä, seuraavalla reissulla louhitaankin hyytävien tuulien täyttämissä jääluolissa. Joskus painovoima kevenee, toisinaan metsästetään massiivisia dreadnought-hirviöitä. Tehtävien kaava saattaa toistaa itseään, mutta variaatioiden ansiosta pelaaminen ei muutu monotoniseksi.

Vaihtelua löytyy myös mainareista. Nelihenkisen tiimin voi toki koota miten haluaa, mutta oletuksella variaatiot vahvistavat: vaihtoehtoja on minigunilla sekä voimakentällä suojeleva gunner, vikkeläliikkeinen scout, tykkitorneja rakentava engineer sekä harmaan kivenkin läpi kulkeva, porakätinen driller. Jokaisella hahmolla on vaihtoehtoisia varusteita, joita voi vastaavasti modata eri osilla. Varusteiden lisäksi kaivoskääpiöillä on kykypuut, jonka kyvyt vaihtelevat leijuntasaappaista suurempiin taskuihin.


Varusteiden ja kykyjen käyttäminen on tärkeää, sillä Deep Rock Galacticin luolastot tarjoavat hirviöiden lisäksi erilaisia kaivaushaasteita. Himoitut arvometallit odottavat hyvin harvoin kaivajaansa polven korkeudella. Yleensä kaiken maailman morkitet ja harvinaiset holomiitit löytyvät sieltä luolaston kinkkisimmästä kulmasta, jolloin niihin käsiksi pääseminen muuttuu omaksi ympäristöpuzzlekseen. Teoriassa jokaiseen paikkaan pääsee pelkkää hakkuakin heiluttelemalla, sillä ympäristöt ovat täysin tuhoutuvia. Hakulla louhiminen on kuitenkin niin hidasta, että erilaisten varusteiden käyttäminen muuttuu käytännössä pakolliseksi. Varusteita on monenlaisia: engineer voi esimerkiksi luoda uusia kiipeilytasoja seinämiin, suojeluun keskittyvä gunner taas pystyttää köysiä railojen ylitystä varten. Kentät ja kääpiöt on suunniteltu siinä mielessä hyvin, että jokaiselle löytyy aina jotakin tehtävää.



Deep Rock Galactic on indiepeliksi yllättävän hiottu kokemus, mutta pikkutiimin budjetti paistaa välillä läpi. Audiovisuaalisesti DRG ajaa asiansa: kasarihenkinen syntikkamusiikki alkaa olla tässä vaiheessa aika kulunutta, mutta sävellykset ovat niin tunnelmallisia ettei niistä halua liiaksi kitistä. Retrohenkisyyttä on haettu myös visuaalisesti, vaikka pikseligrafiikkaan asti ei sentään mennä. Tyyli on lähempänä 90-luvun räiskintöjä, kulmikkaine hahmomalleineen ja värikkäine fonttivalintoineen. Valaistusefektit pelastavat myös paljon: kaivaukset ovat yleensä pilkkopimeitä, joten käytäviä pitää valaista jatkuvasti uusilla soihduilla. Taskulamput, tykkitornien spottivalot ja soihdut herättävät ympäristöt upeasti eloon.


Toiminnan puolella näkee hieman teknistä haparointia. Räiskiminen ja maailmassa liikkuminen toimii suurimmilta osin hyvin, mutta välillä saumat rakoilevat. Seiniä ja kattoja pitkin kipittävät hirviöt saattavat jumittua pahasti ympäristöihin, kun taas pelaajahahmot eivät aina löydä esimerkiksi kiipeämispintoja. Fysiikat taas heittelevät pelaajaa välillä miten sattuu, erityisesti jos sattuu hyppäämään monta kertaa putkeen. Tuhoutuvat ympäristöt aiheuttavat omalta osaltaan ongelmia: jos on kaivanut pienen kulkukäytävän tunnelista toiseen, hahmot saattavat jumittua muutaman pikselin kokoiseen esteeseen. Siinähän sitä sitten louhii käytävää turhautuneena isommaksi, kun hevosen kokoinen hämähäkki järsii samalla persusta. Ongelmat eivät ikinä koidu pahoiksi, mutta immersio kyllä kärsii.

Pienistä nipotuksista huolimatta Deep Rock Galactic on yksi hauskimmista ja monipuolisimmista co-op -räiskinnöistä, joita on ilmestynyt pitkään aikaan. Kaikki vain yksinkertaisesti toimii. Tunnelma leikittelee Aliensista lainattujen hirviöhyökkäysten, adrenaliinintäytteisten pakenemisten ja humorististen kääpiövitsien välillä; haulikkoa ja hakkua heiluttaa aivan yhtä mielellään, ja erinomaisesti rytmitetty hahmonkehitys palkitsee aina kovasta työstä. 30 euron hintalappukaan ei päätä pyörrä, joten jos Steamin kaverilistasta löytyy innokkaita kavereita (tai nauttii satunnaispelaajien seurasta), Deep Rock Galactic on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen co-op -pläjäys.