Lähtökohtaisesti olen aina innoissani, kun markkinoille tuodaan uusia joukkuepohjaisia moninpelejä, sillä olen vuosien aikana kuluttanut runsaasti aikaa muun muassa Overwatchiin, Call of Duty -sarjaan ja erilaisiin battle royale -peleihin kuten Apex Legendsiin. Viimeisimpänä olen tappanut aikaa Riot Gamesin betatestissä olevan Valorantin parissa. Koin hienoista innostumista Bleeding Edgestä jo marraskuussa 2019, kun Inside Xbox -tapahtuman yhteydessä näytettiin lyhyt julkaisupäivää esittelevä traileri. Innostus nousi astetta korkeammalle, kun infotekstejä lukiessani huomasin Bleeding Edgen kehittäjäksi Ninja Theoryn, joka on tuttu Hellblade: Senua's Sacrificesta ja DmC: Devil May Crysta. Janosin pääsyä taisteluareenoille, jotta pääsisin testaamaan, millainen joukkuetoimintapeli on kyseessä.





Bleeding Edgestä kuultiin ensimmäisen kerran kesällä 2019 E3-pelimessujen yhteydessä. Hieman myöhemmin 4 vs. 4 -moninpeli saapui pelaajakansalle testattavaksi, kunnes se päätyi julkaisuun tämän vuoden maaliskuussa. Viime kesästä on kieltämättä melko lyhyt aika tähän kevääseen, vaikka kehitystyötä on varmasti tapahtunut jo aiemminkin. Tuntuu, että Xbox Game Studiosilla on ollut kiire päästä osaksi moninpelimarkkinoita, enkä ihmettele, sillä pelirintamalla tarjontaa riittää. Riskejä on kuitenkin otettu, sillä Bleeding Edge on isketty kauppapaikoille hieman keskeneräisenä. Mutta miksi se on ongelma? Onhan markkinoille tuotu aiemminkin keskeneräisiä teoksia ja jotkut peleistä ovat olleet Early Access -leiman alla vuosia. Katsotaanpa värikästä pintaa syvemmälle.


Tikkurilan värikartastokin jää toiseksi, kun katsoo ruudulla käynnissä olevaa ottelua. Ulkoasullisesti Bleeding Edge on sarjakuvamainen ja muistuttaa hieman moninpeli Overwachia. Taistelut ovat toimintaa ja mäiskettä täynnä ja ensisilmäyksellä katsottuna otteluita on jopa hieman vaikea seurata niiden kovatahtisuuden vuoksi. Tällä hetkellä tarjolla on kaksi eri pelimuotoa, joista toinen koostuu perinteisestä lipunryöstöstä. Toisessa taas mittelöidään voitosta keräämällä Power Cells -kanistereita ja toimittamalla ne keräyspisteille. Kummassakin tilassa tärkeintä on kerätä pisteitä ja ottelun voittaakin joukkue, joka saavuttaa ensimmäisenä annetun pistemäärän. Pelimuodot eivät sinänsä ole mitenkään erikoisia, sillä niiden kaltaisia tiloja löytyy useistakin markkinoilla olevista moninpeleistä. Pyörää ei siis keksitty uudelleen, mutta meno otteluissa on kuitenkin pohjimmiltaan mukavaa.


Hauskinta on, että ottelut käydään taisteluareenoilla, joiden reunoilla tuntuu äänten perusteella olevan virtuaalista yleisöä. Matseissa on niin sanotusti viihdetapahtuman tunnelmaa! Tällä hetkellä otteluita käydään viidessä eri kartassa, jotka ovat keskenään hieman erilaisia. Esimerkiksi eräässä kartassa valloitettavat alueet liikkuvat kiinteiden sähköseinien lävitse, jolloin niiden valtaaminen on hieman hankalampaa, sillä sähköseinä saattaa pahimmillaan olla tappava. Jokainen kenttä on kuitenkin melko samanlainen ja loppujen lopuksi eroavaisuudet jäävät melko pieniksi. Kenttäsuunnittelussa olisi voinut panostaa enemmän yksityiskohtiin, jolloin alueet olisivat olleet huomattavasti mielenkiintoisempia. Joskus on viisaampaa tehdä muutama kartta hyvin, kuin tuoda mukaan viisi kehnoa taisteluareenaa. Toivottavaa kuitenkin on, että Ninja Theory tuo jatkossa mukaan uusia karttoja ja myös päivittäisi vanhoja saatujen palautteiden perusteella.


Bleeding Edgen erottavin tekijä muista markkinoilla olevista samankaltaisista moninpeleistä on hahmojen käyttämät taistelumekanismit. Areenoilla mätkiminen nimittäin muistuttaa todella paljon beat ’em up -mäiskettä ja pärjätäkseen otteluissa onkin opeteltava hyökkäysten lisäksi torjuntaa sekä yhteistyötä muiden kanssa. Tällä hetkellä oman taistelijan voi valita 12 hahmon rosterista. Sotilaat ovat jakaantuneet tankkeihin, support-hahmoihin ja taistelijoihin, joten pärjätäkseen otteluissa, jokaisesta kategoriasta tulisi valita vähintään yksi hahmo. Jokaisella hahmolla on perus- ja erikoiskyvyt sekä supervoimat, joten opeteltavia taitoja riittää. Esimerkiksi lähitaistelijoihin kuuluva norjalainen 42-vuotias heavymetallibändin kitaristi Níðhöggr pystyy käyttämään kitaraansa heittokirveenä tai tainnuttamaan viholliset hetkellisesti järkyttävällä karjaisulla. Yksi hauskoista sankareista on myös 82-vuotias Maeve-noita, joka voi loukuttaa vihollisensa hetkeksi häkkiin tai teleportata tämän taakse salamurhausta varten. Ninja Theory onkin käyttänyt ihailtavan paljon aikaa hahmojen keksimiseen sekä suunnitteluun kykyjä ja taustatarinoita myöten.



Jokin Bleeding Edgessä jää kuitenkin puuttumaan ja jopa närästämään. Eniten ärsytystä tuottaa se, ettei otteluhaussa voi valita pelitilaa eikä karttaa. Pahimmillaan jono vei aina lipunryöstön pariin, mikä kyllästyttää nopeasti. Toiseksi eniten ärsytystä tuottaa, ettei otteluhaussa tunnu olevan lajittelua pelaajien tason mukaisesti. Bleeding Edge ei tarjoa erillistä ranked-tilaa, joten pelaajat taitotasosta riippumatta tuntuvat ottelevan samoissa matseissa. Tämä aiheuttaa nopeaa turhautumista tiimiläisissä, jotka melko nopeasti häviön häämöttäessä poistuvat ottelusta kesken kaiken. Voitte kuvitella, millainen fiilis on pelata ottelua loppuun joukkueen kanssa, jossa on enää kaksi pelaajaa. Välillä poistuneiden tiimikavereiden tilalle kuitenkin saapuu uusia pelaajia, mutta liian usein ketään ei saavu paikkaamaan vajaata joukkuetta. Toivottavasti Ninja Theory korjaa asian pikaisesti.


En ole varma, kenelle Bleeding Edge on suunniteltu. Pelistä löytyy todella hyvä ja monipuolinen harjoittelutila, sekä suomenkieliset tekstit sekä valikot. Taistelupelin ikärajaksi on laitettu 12, joten myös perheen nuorimmat pääsevät ottamaan mittaa kentille. Kuitenkin itse taistelumekanismi tuntuu mielestäni monimutkaisemmalta kuin muissa vastaavissa peleissä, joten opettelu ei ole kuitenkaan kovinkaan helppoa. En pidä itseäni maailman parhaimpana pelaajana, mutta en myöskään huonoimpana. Bleeding Edgen taisteluareenoilla sain turpiini uskomattoman monta kertaa, mikä tuntui hieman ihmeelliseltä. Vaikka kuinka harjoittelin pelin ehdottamilla helpoimmillakin sotilailla, turpakäräjät jatkuivat. Opettelua ei helpottanut tuntemattomien kanssa pelaaminen, sillä kommunikaatiota omalta tiimiltä on turha odottaa. Tämä hämmentää myös PC:n puolella, jossa myös tiimikaverit harjoittavat hiljaista pelaamista. Yhteen hiileen puhaltamista on turha odotella, mikä on todella harmillista. Useimmiten matsit menevät eteenpäin kieli poskella, eivätkä tiimikaverit edes yritä pelata yhdessä. Jokainen ryntää yksin pitkin isoa aluetta tehden omiaan. Tuntuu, ettei Bleeding Edgen pariin ole saapuneet ne pelaajat, jotka normaalisti pelaisivat samankaltaisia moninpelejä. Tiimihengen puute otteluissa on todella näkyvää, sillä sitä ei ole.

Ninja Theoryn valinta tehdä neljän hengen joukkueet on myös hieman kyseenalainen valinta karttojen kokoon nähden. Kahdeksan henkilöä häviää alueelle kuin pieru Saharaan, joten mieluiten taisteluita kävisikin esimerkiksi viiden tai kuuden hengen joukkueina. Silloin tiimiin voisi valita myös useamman parantajan. Nykyisissä alueissa kolmen tiimikaverin parantaminen on melko mahdotonta.


Kokonaisuudessaan Bleeding Edge on paperilla katsottuna perinteinen ja hyvä moninpeli. Mukana on mielenkiintoisia hahmoja monimutkaisemmalla ja hieman omanlaisella taistelumekanismilla. Xbox Game Passin omistajat pääsevät vielä nauttimaan pelistä osana kuukausimaksullista palveluaan. Harmillisesti Ninja Theoryn uutukainen ei vain onnistunut koukuttamaan minua, sillä loppujen lopuksi Bleeding Edge ei tarjoa muutamien tuntien pelailun jälkeen mitään uutta, minkä takia saapuisin taisteluareenoille uudelleen. Ehkä Ninja Theoryn oli virhe tuoda Bleeding Edge keskeneräisenä markkinoille, sillä joukkuemoninpelejä tulee usein kun sieniä sateella ja kilpailu on pelaajista kova.