Vaikka kesä lähestyy, ympäröivä maailma tekee kaikkensa ylläpitääkseen perisuomalaista melankoliaa: lämpötilat pysyvät matalina ja tappurapensaat pyörivät koronan autioittamilla kaduilla. Sosiaalisen eristäytymisen keskellä alkaa helposti kaivata eskapismia, joten Ori and the Will of the Wispsin rempseä tasoloikinta tuntui täydellisen värikkäältä vaihtoehdolta. Virheeni paljastui jo ensimmäisten minuuttien aikana. Orpoutuneen, raajarikkoisen pikkulinnun syöksyessä keskelle kuollutta maailmaa aloin pohtia, milloin maailmasta tulikaan näin ankea.



Raflaavasta alkupuheesta huolimatta Xbox Onelle ja PC:lle julkaistu Ori and the Will of the Wisps on kertakaikkisen upea ja piristävä kokemus. Itävaltalaisen Moon Studiosin uutuus on jatko-osa neljän vuoden takaiselle Ori and the Blind Forestille, joka pyyhki aikoinaan indiepelien pokaalipöydät tyhjiksi. Samaa palkintovyyhtiä voi odottaa myös Will of the Wispsille, joka onnistui hurmaamaan minut jo ensi minuuteista lähtien. Erinomaisesti tasapainotetut pelimekaniikat, äärimmäisen hiottu pelattavuus sekä upeasti kerrottu tarina nostavat Orin vaivatta vuoden parhaimpien pelien joukkoon.


Erityisesti Orissa tekee vaikutuksen pienikokoisen Moon Studiosin kyky hioa kokonaisuuden kaikki osat samalle tasolle. “Tunnelmalliset tasohyppelyt” ovat olleet indiepelien peruskauraa jo vuosia, mutta yleensä jopa klassikko-statuksen ansainneet pelit ovat keskittyneet vain yhteen tai kahteen osa-alueeseen: jopa Playdead Studiosin erinomainen Limbo joutui kannattelemaan pelikokemusta tunnelmallaan heikompien osuuksien, kuten kankeiden tasohyppelyiden aikana. DeadToast Entertainmentin viimevuotinen My Friend Pedro taas sisälsi upeaa, John Woo-elokuvia apinoivaa luotibalettia, muttei juuri mitään muuta.


Ori and the Will of the Wisps erottuu edukseen juuri sillä, miten tinkimättömästi kaikki osa-alueet on toteutettu. Tasohyppeleminen ja taisteleminen on yhtä millintarkasti hiottua kuin progressiosysteemi; Ghibli-elokuvien ikiaikaisuutta henkivä tarina taas elää täydellisessä tasapainossa pelielementtien kanssa. Nipotettavaa löytyy toki pelistä kuin pelistä, mutta poikkeuksia lukuunottamatta kaikki on mitoitettu ällistyttävällä ammattitaidolla.



Ori and the Will of the Wispsin suurimmat valitukset löytyvät tarinapuolelta. Satumainen kertomus ikiaikaisista metsänhengistä ja otuksista toimii, mutta aiemman Ori-seikkailun pelaajat saattavat räpyttää kahdesti kuullessaan juonikuvauksen: metsänhenki Ori löytää itsensä saastuneesta ja kuolleesta Niwenin metsästä, vastassaan kärttyinen pöllö. Romahtanut luonto voidaan kuitenkin herättää jälleen eloon, jos Ori onnistuu löytämään ympäri aluetta ripoitellut virvatulet. Eli kyllä, Will of the Wispsin tarina on identtinen aiempaan peliin verrattuna. Syklisyys on toki osa tarinan mytologiaa ja teemaa, mutta mielikuvitusta olisi voinut silti käyttää enemmän.


Tarinan toistosta huolimatta kampanja on hienosti toteutettu. Rytmityksessä on pieniä ongelmia eikä kaikkia juonenkäänteitä alusteta oikeaoppisesti, mutta huippuhetket iskevät silti kovaa. Näennäisen kepeistä karkkigrafiikoista huolimatta Ori ei kaihda traagisia tilanteita: kuolevan metsän keskellä iloisimmatkin hetket ovat usein katkeransuloisia. Tyylillisesti kokonaisuus pysyy silti niin rentona, että peliä uskaltaa suositella (varovaisesti) myös nuoremmille pelaajille, kunhan nenäliinoja ostaa perhepakkauksen. Virallinen ikäraja on seitsemän vuotta, mikä kuulostaa jotakuinkin sopivalta.

Lopputeksteihin pääsee kiireestä riippuen noin 10-20 tunnissa. Oma pelikierrokseni kesti viitisentoista tuntia, mihin kuului päätarinan lisäksi noin puolet vastaantulleista sivutehtävistä. Ylisuorittajille on kerättävissä kaiken maailman kiviä, kisoja, taitoja ja voimapalleroita, mutta kaikki alueet tulevat tutuiksi jo tarinan lomassa. Upeasti luotu maailma on rakennettu metroidvania-pelien hengessä: jokaiselta alueelta löytyy aina jokin sivukäytävä tai nurkkaus, mihin kyvyt eivät ensimmäisellä kerralla riitä. Taitojen karttuessa Ori oppii triplahypyn, seinäkiipeilyn ja syöksyn kaltaisia vippaskonsteja, joilla aiemmin rajattuja paikkoja pääsee koluamaan.


Koluttavaa Niwenistä myös löytyy: Orin matka vie otuksen aina märiltä soilta puuterilumisille vuorenhuipuille ja pimeisiin luolastoihin asti. Kaikki alueet on toteutettu yhtä henkeäsalpaavan upeasti, tarjoten visuaalisen vaihtelun lisäksi uusia mekaniikkoja: pilkkopimeässä täytyy suunnistaa tulikärpästen loisteessa, pakkasmaailmasta taas löytyy uusia puolia jäitä sulattamalla. Aina kun jokin idea uhkaa toistaa itseään, peli esittelee jo uuden mekaniikan. Uusien kykyjen ja ominaisuuksien esittely ei silti muutu hölmistyttäväksi, sillä Moon Studios on rytmittänyt pelinsä oikein: pelaajalta vaaditaan aina uuden kyvyn sisäistämistä, että eteneminen voi jatkua.



Seikkailu sisältää tällä kertaa enemmän tappelua. Myönnän että Blind Forest jäi minulta aikoinaan kesken korkeasta vaikeusasteesta johtuen, mutta en ainakaan muista Orin kamppailleen yhtä paljoa viimeksi. Taisteleminen on onneksi toteutettu yhtä sulavasti kuin tasohyppely, joten kuolon korjatessa ei voi syyttää kuin itseään. Hyvin harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta taistelut tuntuvat hyvin tasapainotetuilta: viholliset eivät yllätä pelaajaa näkymättömistä, eikä ruutu huku valohelvettiin aina kun vastassa on useampi mörmelö.


Orin liikerepertuaari kasvaa ja muokkaantuu jatkuvasti: uusia liikkeitä tulee aina kun vanhat ovat iskostuneet selkäytimiin, ja Orin kolme kerrallaan käytössä olevaa liikettä vaihtuvat nappia painamalla. Liikkeisiin lukeutuu niin erilaisia iskuja, kuten moukareita sekä jousipyssyjä, kuin liikkumista helpottavia taitoja, kuten syöksyjä. Liikkeitä voi vaihtaa kirjaimellisesti sekunneissa, joten tilanteisiin mukautuminen on vihamielisessä metsässä elinehto. Liikkeiden lisäksi Orilla on kasa erilaisia kykyjä: pelaaja voi päättää, osaako metsänhenki kiivetä seiniä pitkin vai ampuuko jousipyssy yhden nuolen sijaan viisi. Virhevalintoja ei suoranaisesti ole, ja kyvyt vaihtuvat tarvittaessa yhtä vikkelään kuin liikkeet.

Virheiden sattuessa ei edes tarvitsisi juuri harmitella, sillä Ori and the Blind Forestin kiistanalainen tallennussysteemi on pistetty kokonaan uusiksi. Manapisteillä ostetut tallennuspisteet on korvattu Will of the Wispsissä perinteisillä checkpointeilla – joita tarjotaan hyvin avokätisesti. Turhaa takapakkia ei juuri synny, ellei kyse ole harvinaisista takaa-ajokohtauksista: skriptatut pakotilanteet ovat millintarkkaa touhua, ja yksikin virhepainallus heittää pelaajan armotta takaisin alkupisteeseen. Loppupään vauhdikkaissa jahdeissa lenteli jo hyvä liuta ärräpäitä, vaikka Will of the Wisps on pääosin hermoromahdusvapaa tasoloikka.


Ehkäpä “hermoromahdusvapaa” onkin omalla tavallaan täydellinen kiteytys Ori and the Will of the Wispsille. Satunnaisista ärsyyntymisistä ja surkutteluista huolimatta Orin pelaaminen tuntuu rentouttavalta lomamatkalta lapsuuden satuihin: upean soundtrackin ja vielä upeampien maisemien keskellä hyppelehtivä Ori taltioi tarunsa lähestulkoon täydellisesti. Metsässä sielu lepää.