Viime vuonna uusintaversionsa saanut ja viljalti kehuja (myös V2.fi:n taholta) niittänyt Resident Evil 2 on saanut seuraajan uudesta Resident Evil 3:sta. Samaiselle RE Enginelle ja siten myös graafisille elementeille perustuva RE3 (2020) pohjautuu osittain alkuperäisteokseen, mutta päätyy olemaan omanlainen kertomuksensa verrattuna vuonna 1999 ilmestyneeseen peliin.


Alkuasetelmassa Umbrella-organisaation T-viruksellaan saastuttama Raccoon City on viimeisillään romahtamassa zombien ja mutanttien hallitessa lähes jokaista kaupungin kolkkaa. S.T.A.R.S.- joukkojen Jill Valentine saa peräänsä järkälemäisen bioaseen nimeltä Nemesis, jolta hänet tiukassa tilanteessa pelastaa Umbrellan yksityisarmeijan sotilas nimeltä Carlos Oliveira. Karismaattinen Carlos, joka on myös toinen pelattavista hahmoista, pyrkii jäljelle jääneen joukkonsa kanssa evakuoimaan metrotunnelien kautta joukon selviytyneitä siviilejä. Jill tarttuu tuumasta toimeen Nemesis kannoillaan roikkuen, eivätkä käänteet ja vaikeudet tietenkään siihen jää.



Uudistunut maailma hahmoineen on todella nätti. Yksityiskohtaiset hahmomallit ja uskottava dialogi luovat hyvää fiilistä hahmoista ja näiden välisistä suhteista. Koko äänimaailma on luotu sekä informatiiviseksi että miellyttäväksi. Efekteinä toimivat eläimelliset murahdukset, korahdukset, mässytysäänet ja muut kolistelut vihjaavat jännittävällä tavalla ympäristön menosta. Yhdistettynä kolmannen persoonan kameran ja kenttärakenteen muodostamien kuolleiden kulmien kanssa etenemistapojaan saa välillä pohtia ja fiilistellä. Musiikki oli läpi pelin miellyttävää kuunneltavaa ja se upottaa kuulijan syvemmälle kauhutunnelmaan ajoittain lähes huomaamatta.


Nemesis on kaiken muun sisällön tavoin kokenut kasvojenkohotuksen (ja ienrajakin on samalla väistynyt viitisen senttiä). Suuren, juonen edetessä edelleen mutatoituvan irvistelevän hirvityksen läsnäolo on pelin alkupäässä sykettä nostattava kokemus, eikä vähiten silloin, kun se paiskoo Jilliä pitkin lattioita. Otus on nopea eikä Jill ole yli-inhimillinen, joten pakoon juokseminen ja kiipeileminen tuntuu tahmaisen uuvuttavalta ja välimatkan pitäminen on tehty haastavaksi. Koska iholle joudutaan ajoittain kuitenkin, helpotettu väistömekaniikka on mukava juttu. Liikkeeseen yhdistetty yhden napin väistö on nopea oppia ja se toimii paitsi Nemesikseltä, myös muilta vihollisilta paetessa. Lisäksi optimaalisesti ajoitettu väistöliike laukaisee lyhyen, mutta hyödyllisen hidastetun tilan, jonka voi käyttää vaikka posauttaakseen vainoajaa haulikolla naamaan.

Yksi merkittävä ero kuitenkin päävihollisessa on alkuperäiseen: Sen sijaan, että se ilmestyisi usein ja piinallisen arvaamattomasti pelaajan läheisyyteen, sen esiintymiset ovat rasittavalla tavalla käsikirjoitettuja ja ennalta-arvattavia. Vaikka Nemesis jahtaa, loikkii, mäiskii ja seurailee Jillin tekemisiä joskus jopa rakennusten ikkunoista kurkistellen, jännitys pääsi lässähtämään, kun dynaamisilta tuntuneet ajojahdit typistyivät lopulta välivideoiden ja pomotappeluiden sisällöiksi.



PS1-historia näkyy ja tuntuu yksityiskohdissa. Inventaariosysteemi on armoton eikä taskuissa pysty raahaamaan kuin rajatun määrän tavaraa kerrallaan. Tavaroita ei voi heitellä maahan, vaan jos jotakin haluaa säilöä, on käytettävä turvahuoneista löytyviä arkkuja. Alkuperäinen tapa askarrella löytyvistä tarvikkeista ammuksia ja lääkkeitä on myös läsnä ? yksinkertaisuudessaan hyvä niin. Aseita on muutamia erilaisia ja niillä pärjää, etenkin kun päivityksiäkin on löydettävissä ja ammuksia on tarjolla useimmiten tarpeeksi. Pistooli ja konekivääri ovat ihan OK, mutta haulikko ja kranaatinheitin olivatkin hitsin hauskoja käytellä, joitakin mainitakseni. Tuliaseiden lisäksi mukaan saa veitsen viimeiseksi puolustautumiskeinoksi ja pimeimpien paikkojen tutkimista varten varustevyöhön on sisällytetty kätevä taskulamppu, joka ei vie tilaa taskuista. Apua suunnistamiseen saa tietysti kartasta, joka kätevästi värillään kertoo, mitkä alueet on koluttu läpi ja missä on vielä löytämättömiä esineitä.


Turvahuoneisiin pääsee melko tiuhaan, joten kuolon korjatessa ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja samoja reittejä päästäkseen eteenpäin, eikä toisaalta myöskään rampata liian kauas takaisin tallentamaan paikkoja tutkiessaan. Tallentaminen tapahtuu kirjoituskoneiden kautta, vaikeustasosta riippumatta. Pelissä eteneminen tuntuu hyvin turvatulta helpommilla vaikeustasoilla, kun taas vaikeammilla tasoilla löytyvää rompetta ja tallennusmahdollisuuksia on vähennetty tuntuvasti. Kaksi lisävaikeustasoa saa kampanjan läpäisemällä auki uudelleenpeluuta varten, jolloin niille voi ostaa myös uusia aseita, skinejä, varusteita sun muuta. Uusintakierros ei tosin tarjoa sisällöllisesti mitään uutta, joten ratkaisu tuntuu oudolta.

Toiminta ja kauhu tuntuvat kulkevan ensin käsi kädessä tehtävien suorittamisen lomassa, mutta ensimmäisen neljänneksen jälkeen ne eriytyvät hankalasti rytmitetyksi hakkelukseksi molempia, välianimaatioilla höystettynä. Yksi syy tälle on ainakin se, että peliä on lyhennetty alkuperäiseen nähden. Juoni on kokenut joitain muutoksia ja osa entisistä pulmatehtävistä, kohtauksista ja alueista on jopa jätetty kokonaan pois, minkä mukana myös viholliskattaus on hieman muuttunut. Makeat nykyaikaiset grafiikat edustavat toki näyttävää ja tunnelmallista Raccoon Citya, mutta avoimemmin toteutettujen alueiden ja kolmannen persoonan kuvakulman vuoksi jotakin klaustrofobista potentiaalia on valitettavasti menetetty. Toisena merkittävänä asiana juoni on kompressoitu lineaariseksi pelattavaksi, jossa lopputuloksia on vain yksi. Sen vuoksi toimintakohtauksetkin ovat tiukasti ohjattuja ja elokuvamaisia.



Suoraan kohtauksesta toiseen eteneminen ja tiukka ohjaus eivät vastaa sitä tiettyä kauhun, kiireen ja kaoottisuuden tuntua, jota uudelta RE3:lta odotin. Selviytymisen merkitys tuntuu vajaalta. En väitä, etteikö todella kuumottavia ja kutkuttavia tilanteita olisi tullut, etenkin kun olen kauhusisällöille säikky tapaus, mutta Nemesis yllättää lopulta vähemmän kuin monet muut viholliset, joita edes aidosti pelästyin useammin. Carlos on mainio lisä pelattavana hahmona, jolle olisin suonut enemmän peliaikaa, ehkä jopa oman tarinansa. RE2:n uusintaversioon oli sisällytetty kaksi rinnakkain kulkevaa juonikampanjaa, mikä olisi voinut jossain muodossa olla hyvä lisä myös muuten 5-6,5:n pelituntiin jäävään kolmoseen.


Uusintaversio tuntui tarinallisesti vähän sinnepäin huitaistulta, vaikkakaan ei varsinaisesti huonolta. Mielenkiinnon ylläpitäminen osoittautui sen suureksi heikkoudeksi komeiden puitteiden keskellä. Tarvitseeko uusintaversion olla se sama peli, joka 21 vuotta vanha alkuperäinen RE3 on? Ei tietenkään, ovathan videopelit ehtineet kehittyä ja muuttua paljonkin tuon ajan kuluessa, mutta jos samaa nimeä kuitenkin käytetään, on mielestäni luonnollista odottaa tiettyjä leimallisia yhteneväisyyksiä.



Varsinaisen pelin kylkiäisenä mukaan tulee samaan universumiin sijoittuva Resistance-moninpeli, jonka idea on 4 vs. 1 -asetelmassa. Neljä pelaajaa pyrkii etsimään kolmiosaisesta kentästä avaimia, aseita ja hyödyllisiä tavaroita paetakseen Umbrella Corporationin tutkimuskeskuksesta, kun yksi pelaaja yrittää valvontakameroiden välityksellä estää näitä aikeissaan Mastermind-pahishahmona. Selviytyjillä on kullakin tietyt ominaiskykynsä ja lisäksi aseensa ja toisensa, Mastermindilla korttipelimekaniikoin toteutettu skaala monenlaisia ansoja, zombeja ja räjähteitä. Kullakin pelikierroksella on aikaraja, jonka supistumiseen tai kasvamiseen voi vaikuttaa sillä, kumpi puoli onnistuu paremmin aikeissaan. Mukana on myös lyhyt yksinpelikampanja, joten paino on oikeastaan moninpelissä.


Yhdessä pysyminen ja nopeat reaktiot ovat oikeastaan tärkeintä selviytyjien puolella pelatessa. Mastermind voi heittää zombeja sun muita milloin minnekin, jolloin ongelma kannattaa eliminoida mahdollisimman pian ja tehokkaasti, ennen kuin koko joukko pukkaa nurmea. Mastermindina voi myös päästä todella vahvoille nopeasti, jos käyttää korttinsa yllättävissä tilanteissa, mikä olikin tietyllä sadistisella tavalla kahdesta eri puolesta se hauskempi tapa pelata. Kentät ja tilat ovat ihan siistin näköisiä nopeatepoisen toiminnan kulisseiksi, mutta sitä tyypillistä RE-tunnelmaa niillä ei oikein saavuteta. Kaikki tuntuu jotenkin kontekstista irralliselta, eritoten selviytyjät, joiden ohjaus ja animaatiot ovat ajoittain hankalat ja tönköt.

Hahmojen – niin selviytyjien kuin valittavissa olevien pahistenkin – taitojen kehittäminen menee melko lailla pay to win-pohjalla, sillä raha nopeuttaa hommaa paljon. Peli ei pysynyt niin pitkään mielenkiintoisena, että varsinainen nk. grindaus olisi huvittanut. Kavereiden kanssa tällainen saattaisi toki toimia pidempäänkin, sillä vaatii hyvää kommunikaatiota ja motivaatiota, että Mastermindin zombilinkoa pystyy edes vastustamaan. Oli mukavaa, että multiplayer-ajatukset oli rajattu omaan pikku puuhahetkeensä RE3:n kylkeen, mutta toisaalta Resistance ei tule jäämään mieleen mitenkään erikoisena tai pitkiä aikoja viihdyttävänä selviytymiskauhumoninpelinä.