QTE eli Quick Time Event - kolme kirjainta, joita useimmat pelaajat halveksuvat tai enintään ovat oppineet sietämään. Jos pelissä tapahtuu QTE, muuttuu pelimekaniikka oikeasta pelaamisesta reaktiotestiksi, kun pelaajan pitää mahdollisimman nopeasti painaa sitä painiketta, minkä kuva ruudulla vilahtaa. Kaikki sai alkunsa Shenmue-pelistä Dreamcastilla, jossa kyseistä toimintoa käytettiin välivideoita piristämään, sitten mm. God of War toi sen pomotaisteluihin ja nyt Ninja Blade on peli, jossa QTE:tä viljellään enemmän kuin missään aikaisemmin - ja tiedättekö mitä? Oikein tehtynä se ei välttämättä olekaan niin paha asia.



Kun maailma vuonna 2010 sai ensimakua inhoista ihmisiä hirviöiksi muuttavista alphamadoista, jouduttiin kokonainen kylä hoitelemaan ydinpommilla niiden leviämisen estämiseksi. Sittemmin satunnaiset havainnot on hoitanut erikoisjoukkue GUIDE, johon Ninja Bladen päähahmo Ken kuuluu. Kun alphamadot iskevät voimalla keskelle Tokiota ja osa erikoisjoukoista kääntää kelkkansa, jää Ken yksin pelastamaan kaupunkia. Aikaa ei ole paljon, sillä kello tikittää kohti satelliitista laukaistavaa mikroaaltopommia, joka neutraloi tokiolaiset uhan mukana.

Melko lennokasta tarinantynkää tarjotaan mäiskeen perusteluiksi ja siinäpä onkin kaksi sanaa, jotka kuvaavat tätä peliä täydellisesti: "melko lennokasta". Peli alkaa sillä, kun ninjajoukkio loikkaa lentokoneesta ilman laskuvarjoja - vauhtia hidastavat vain matkan varrella vauhdista silvottavat hirvitykset sekä loppuvaiheessa pilvenpiirtäjän ikkunan läpäisy. Ninja Blade ei onneksi ota itseään vakavasti, vaan kaiken massiivisuus ja älyttömyys on viety sen verran tarpeeksi yli, ettei voi kuin virnistää ja hyväksyä se sellaisenaan. Pelin trailerissa esitellyn ohjuksella surffailun voin tässä paljastaa, mutta sekään ei ole huikeinta, mitä Ken pistetään tekemään.



Ninjallamme on käytössä seuraavanlaista arsenaalia: kevyet miekat, jotka toimivat myös köysinä liian laajojen kuilujen ylitse, raskaampi miekka, jolla pääsee vihulaisten kilpien läpi sekä elementtiheittotähdet, joilla voi mm. sammuttaa tai sytyttää tulipaloja ja jaella sähköiskuja. Lisämaustetta vaikeustason mukaan enemmän tai vähemmän tuovat QTE-napinpainelut, jotka esiintymistiheydestään huolimatta keskittyvät pääasiassa ylilyötyihin pomotaisteluihin. QTE:t on otettu niin olennaiseksi osaksi pelimekaniikkaa, että kun sopivan fiiliksen saa päälle, ei niihin kiinnitä enää ärsyttävässä määrin huomiota. Ärsytystä vähentää myös se, että epäonnistuessa yrittää voi uudestaan lähes välittömästi - peli kelaa takaisinpäin siihen kohtaan, jossa fiba tuli. Pikkuvastusten kanssa elokuvamaiset tapot voi jättää väliinkin.

Aseita pääsee matkan varrella päivittämään, kunhan on kerännyt tarpeeksi verikristalleja, joita saa ympäristöä hajoittamalla ja vihollisia tappamalla. Maisemista saattaa löytyä myös voimamittareita kasvattavia jalokiviä, adrenaliiniboosteja, parantavia suihkeita, uusia vaateparsia ninjalle ja muita koristeita. Japanilaistyylisesti mukana on asueditori, jolla ninjansa saa vaikka pinkiksi tai seepranraitaiseksi. Jostain syvyyksistä hiipii myös huomio, joka kertoo selkäpiilleni, että From Softwaren pojat ovat opiskelleet Ninja Bladea luodessaan myös God of Wareja. Jatkuva seinältä toiselle loikinta ja pystysuoria seiniä pitkin juokseminen muistuttavat toisaalta myös Prince of Persiaa.

Jotta liikekombojen orjallisilla opiskelijoilla ja peliohjainakrobaateilla olisi vielä enemmän nieleskeltävää, vaihdetaan mätkintä ja napinpainelu välillä toiseen syrjittyyn pelimekaniikkaan: raideräiskintään. Kun ensimmäisestä pomosta selvitään, istutaankin helikopterissa konekiväärin ohjaimissa ja räimitään lentäviä pikkupetoja, kunnes palataan perustoimintaan isomman hirvityksen ilmestyessä. Sama toistuu myös muissa osiossa mm. panssarivaunun kyydissä - näyttäviä stuntteja, räjähdyksiä ja painovoiman kumoamista unohtamatta.



Ninja Blade on grafiikoiltaan kaunis ja kiiltävä, iljettävän limainen ja tulenlieskoilla kehystetty. Vauhdin huumassa ympäristöjen lievää yksinkertaisuutta ei ehdi huomaamaan, joten ainoat valitukset ulkoasusta ovat seuraavat: Pelissä käytetään toimintaleffojen tyyliin hidastuksia, mutta silloin tällöin niitä tulee kutsumattakin - kun ruudulla tapahtuu paljon, muuttuu liikkuminen hetkittäin tahmaiseksi. Toiseksi, useat pelin vihulaisista ovat komeita ilmestyksiä, mutta jos niiden takana on mutaatio, miksi 'perusmonsterit' ovat kaikki samannäköisiä? Tässä kohtaa olisi voinut panostaa enemmän ja ruoskia hahmomallintajia. Samoin pelin loppupuolella oleva maisemien ja pomojen kierrätys on melkoista laiskuutta.

Yksinpelitilan lisäksi Ninja Bladessa ei muita moodeja olekaan, mutta periaatteessa uudelleenpeluuta voisi perustella kaiken keräämisellä ja vaikeustason nostolla. Vaikka toiminta on pääasiassa yksinkertaistettua, ei helpoimmankaan tason pomovastuksista haastetta puutu ja tason lisääntyessä turhautuminenkin nostaa rumaa päätään. Yhden kymmentuntisen mytäkän jälkeen saattaa tosin jo kaivata aivojaan, joten ne tulee haettua narikasta ja peli palaa hyllylle. Kaveriporukassa massiiviset taistelut tuovat kuitenkin hupia myös sivustakatsojille, joten aivan yksin pimeässä tätä ei välttämättä tarvitse pelata.

Ninja Blade tekee uskomattomuuksiensa seassa jotain oikeasti uskomatonta: se ottaa kaksi toimintapelien parjatuinta pelimekaniikkaa ja saa ne vaikuttamaan, ellei nyt hyväksyttäviltä, niin ainakin viihdyttäviltä. Pelikokemuksena se on enemmän kuin osiensa summa, muttei kuitenkaan mitään elämää suurempaa.