Aloitan tämän arvion nurinan ja ihmetyksen saattelemana. Oli lähes (lähes!) ymmärrettävää, että valmistusvaikeuksista johtuen Playstation 3:n Euroopan julkaisu viivästyi useilla kuukausilla. Vanhan mantereen valtakielille kääntäminen taas selittää Super Paper Marion siirtymisen syksyyn. Sen sijaan se, että täällä juuri julkaistusta taskuflipperistä löytyy Nintendon copyright vuodelta 2005, tuntuu vahvasti siltä, että meikäläisiä syrjitään.

Nyt kun se on alta pois, voidaan siirtyä itse aiheeseen. Digitaaliseen muotoon siirrettyjä flippereitä on kahta laatua - mahdollisimman realistisesti aitoa asiaa imitoivia sekä välineen mahdollisuudet huomioivia, todenperäisyydestä viis välittäviä. Ensimmäistä sorttia edustivat aikoinaan mm. Amigan Pinball Dreams/Fantasies, joiden koukkuun itsekin jäin. Toisen koulukunnan tunnetuimpia teoksia on Sonic Spinball, jolla on ideologisestikin yhteyksiä käsiteltävänä olevaan peliin, mutta viimeiseen viiteentoista vuoteen mitään erityisen mieleenpainuvaa ei ole tällä saralla näkynyt.



Metroid Pinballkin on dataflipperikategoriassa sitä jälkimmäistä lajia - rampeilla rullailun ja maalien napsimisen lisäksi pelikentällä saattaa möngertää jos jonkinlaista alienia, ja kesken kaiken alkava rankkasadekin vaikeuttaa toimia. Ja näin sen pitääkin olla. Vaikka jossain Nintendon ideariihessä alkuajatus olisikin ollut 'Hei - Samushan muuttuu palloksi, hmm, missä voisi hyödyntää palloa... flipperi!', on aiheesta otettu tarpeeksi irti ja pallonpompottelussa on yllättävän paljon Metroid-pelien fiilistä. Osan tunnelmasta tekee erinomainen musiikki, mutta myös graafisesti ja kenttäsuunnittelulla on päästy Samuksen sielunmaisemiin.

Vaikka pelinkehittäjät ovatkin kiitettävästi suunnittelunystyröitään hieroskelleet, jää pelin anti keppoiseksi. Tämä johtuu siitä, että pelikenttiä on vain muutamia ja niistäkin yli puolet 'pomotaisteluita'. Varsinaiset flipperikentät Pirate Frigate ja Tallon Overworld ovat erinomaista pelattavaa bonusminipeleineen, joissa pompitaan mm. ylös vuoren seinämää ja Samuskin muuttuu välillä ihmis-itsekseen räiskimään ötököitä pois päiviltä. Sen sijaan ns. arena-kentissä pyritään pallon osumilla pudottamaan pahiksen energiapalkkia mahdollisimman nopeasti, ja jos pallo livahtaa alhaalta pois, peli on sillä poikki. Pomotaistot sopivat kieltämättä Metroidin ideaan, eivätkä sinänsä ole huonoa viihdettä, mutta jos muita kenttiä olisi vaikka kymmenen, ei niiden läsnäolo olisi niin silmiinpistävää.

Pelitiloja on kaksi - Multimission Mode, jossa edetään kentästä toiseen pisteitä ja bonuksia keräämällä, sekä Single Mission, jossa voi treenata haluamaansa kenttää. Lisäksi moninpeliä varten on maksimissaan kahdeksan pelaajan moodi, jossa vain yhden tarvitsee omistaa peli, mikä on sinänsä erinomaista.



Pelin mukana tulee DS:n GBA-pelipaikkaan napsautettava tärinäpakki, jonka pitäisi entisestään lisätä pelifiilistä. Tärinän sijaan pakista kuitenkin vain lähinnä kuuluu rutinaa, niinkuin joku olisi pistänyt taskunintarin sisään vanhan korppuaseman. Tällaisena 'minisubbarina' se ajaa hauskasti asiaansa, mutta värinä ei tunnu sormiin asti kuin toisinaan, ainakaan vanhanmallisella laitteella. Käytännössä siis turha lisä, varsinkaan kun juuri muut pelit eivät sitä (ainakaan toistaiseksi) hyödynnä. Toisaalta taas Metroid Pinball ei käytä DS:n kosketusnäyttöä muuhun, kuin simuloimaan flipperin tönäisyä. Liian tuhti hipelöinti johtaa tietenkin tilttiin.

Vaikken siitä sen tarkemmin vielä maininnut, löytyy varsinaisista flipperikentistä tietenkin kaikki pelin perusasiat - multiballit, jackpotit ja niin edelleen. Pisteiden kerääminen onkin oikeasti hauskaa ja haasteellista, topten-listalle kun ei vallan helposti pääse. Omissa kunniakirjoissani Metroid Prime Pinball on parasta pikselimuotoista hopeakuulaviihdettä sitten 90-luvun ja arvostelukappaleen tilalle onkin jo tilattuna ikiomakseni jäävä olkanappien kuluttaja.