Jos pelin jatko-osaa joutuu odottamaan 23 vuotta, niin sen on pare olla pahuksen hyvä eikä mikään Duke Nukem Forever. Fantasy General II:ta ei kuitenkaan odotettu aivan samalla pieteetillä tai hypellä. Tokkopa monikaan tämän päivän pelaajista edes tunnistaa sen nimeä. Mutta vaikka Foreverin kaltaista emämunaa ei olekaan tarjolla, niin Fantasy ei sujahda aivan sinne ikimuistoisten klassikoidenkaan sekaan.

Alkuperäinen Fantasy General oli edesmenneen SSI:n eli Strategic Simulationsin erinomainen ja ylistetty fantasiastrategia, osa Five Star General -pelien sarjaa. Sen esikoinen oli Panzer General, jos joku sattuu muistamaan. Se oli loistokas kevytstrategia, joka koukutti vahvasti myös ihan Pekka Peruspelaajia genrerajoja rikkovalla pelattavuudellaan. Fantsussa tankit vaihtuivat kaikenlaisiksi mörrimöykyiksi, haltioiksi, peuraratsuväeksi ja niin pois päin. Hyvä peli näinkin.



Fantsu II on teemoiltaan samankaltainen mutta olemukseltaan hyvin erilainen peli. Se on moneen suuntaan haarautuva tarina viikinkihenkisen mutta maagisen fantasiamaailman mullistuksista. Reippaiden barbaarien maailma on menossa keturalleen, kun heimojen välinen rauha rikkoutuu ja vanhat pelot nostavat päätään uusien uhkien kera.

Pelillisesti Fantsu II ei ole enää nykysilmin kovin omaperäinen ja se voisi aivan hyvin olla Might & Magic Heroes -sarjan uusi osa, eikä kukaan ei huomaisi yhtikäs mitään Peli kuitenkin lainaa sopivasti pikku ideoita edeltäjästään ja rakentaa paketistaan miellyttävän nykyaikaisen, viihdyttävän nopeatempoisen ja monitasoisesti haastavan strategiapelin. Se on myös uudelleenpelaamista kestävä kokemus, sillä tarina polveilee tehtävien välissä ja aikana tekemien valintojen mukaan. Sekä suuria että pieniä päätöksiä piisaa: toiset kuljettavat päätarinaa aivan eri ilmansuuntiin, erilaisiin kohtaloihin ja valtakuntiin, toisissa taasen puntaroidaan josko tuonne taistelukentältä löytyneeseen pelottavaan hautakammioon uskaltaa astua sisälle vai ei. Ja jos uskaltaa, niin tohditko napata sieltä löytyvän muinaisen soturin päällä olevan miekan vai et?



Strategiapelinä ja seikkailuna kokonaisuus on erinomainen. Suurilla linjoilla viilataan ja manageroidaan omaa ydinarmeijaa, jonka yksiköt ja sankarit keräävät taisteluissa kokemusta ja kehittyvät omissa yksikkö/taitopuissaan aina vain monipuolisemmiksi. Armeijan komentaja pystyy käskyttämään ajan mittaan aina vain suurempaa määrää yksiköitä, joten joukkojensa ylläpito ja huolto on oma kiinnostava näpertämisen taitolajinsa. Vaikka todella isoja ja tehokkaita yksiköitäkin on kiva olla, niin myös niille yksikköpuiden pohjimmaisille riittää tekemistä.



Varsinaisissa taisteluissa soditaan varsin omalaatuisella järjestelmällä, jossa erilaisten yksiköiden kestävyyttä - käytännössä elinvoimaa - mitataan hyvinkin erilaisilla tavoilla. Sankarit kestävät lämää oikein kunnolla ja voivat palautua yhden vuoron lepäämällä täyteen elinvoimaansa. Tavallisemmilla yksiköillä sen sijaan on sekä laastareilla tai levolla palautuva elinvoima että pysyvät tappiot, joita voi paikata taistelukentällä vain käyttämällä kylmää rekrykäteistä kaupungeissa tai sotaleireissä. Erilaisten yksiköiden palautuvuus luokin pelaamiseen jännää taktikointia ja mekaniikkaa, kun pelaajaparka yrittää epätoivon vimmalla säästää perusyksiköitään pahoilta tappioilta ja päätyy grindaamaan helpommin paranevia sankareitaan etulinjassa, aina pahimmissa paikoissa.

Osa sankareista ja myös muutamat yksiköistä osaavat aseiden heiluttelun lisäksi myös taikoa, mutta etenkin sankarien taikakeinot ja erikoiskyvyt käyvät vähiin eturivissä, jossa on heilutettava miekkaa enemmän kuin taikasauvaa. Sotataikojen lisäksi hahmot pystyvät kenties myös warppaamaan tyhjiin ruutuihin tai läimimään vastustajia ilmasta käsin, loitsia suojia, pelotella vastustajia ja niin ees päin.



Monipuolisen omien ja vihollisarmeijoiden myötä tämä monimuotoinen mekaniikka tekee taisteluista jännittäviä, kiinnostavia ja väliin hyvällä tapaa turhauttaviakin. Kaikki nyt vain ei voi mennä aina putkeen ja karttojen dynaamisten, arvaamattomien tapahtumien myötä tapahtumat voivat olla hyvinkin vaihtelevia. Tutkiako karttoja viimeisen päälle nuohoten, joka kulman ja salaisuuden tutkien, vai yrittäisinkö rynniä tehtävän voittoon mahdollisimman nopeasti? Pikainen voittoehtojen täyttyminen palkitaan kultasateella, mutta sitten moni kartalla piilevä aarre, muinainen ase tai muu kiva vempele saattaa jäädä löytymättä. Tosin niin myös moni satunnaisvihollinen saattaa jäädä kohtaamatta. Hemmetin jättihämähäkit! Onneksi omien ja vihollisten lisäksi kentillä liikkuvat puolueettomat ötökät ja bandiitit inhoavat tasapuolisesti kaikkia muita, joten joskus kelpaa hykerrellen katsella miten ötökät ja viholliset tappelevat keskenään. Sitten kelpaa tulla paikalle ja teilata henkiinjääneet.

Vaikka kenttien tapahtumat ovatkin paljolti skriptattuja, niin tekoäly ja puolueettomat ötökät käyttäytyvät välillä myös odottamattomilla tavoilla. Pelaaja ei voi missään vaiheessa tuuduttua huolettomaksi ja luottaa tietokonevastustajan kaavamaisuuteen. Tämä tuo pelaamiseen mainion lisän haastetta ja jännitystä.




Vuoropohjainen sodinta toimiikin valtaosin erinomaisesti ja selkeän ymmärrettävästi. Pistetäänpäs peuratytöt eteen tiedustelemaan. Sitten sankarit ja jalkaväki lähestyvät vihollista. Toinen peuratyttöjen yksikkö käy paiskomassa vihollista keihäillä ja palaa sitten selustaan. Omat joukot asettuvat hyökkäysasemiin, peikot pehmittävät vastustajaa viskomalla kivenjärkäleitä ja jousimiehet peesaavat. Sitten aloitetaan rynnäkkö. Kuka etenee mihinkin, mikä yksikkö on hyvä hyökkäyksessä, mikä laitetaan eteen torjumaan odottavaa vastahyökkäystä, kuka on hyvä missäkin maastossa? Pähkäiltävää riittää mutta informaatiota jaetaan kiitettävän selkeästi, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Kokonaisuus viekin sotapelurin hyvin mukanaan, mutta myös seikkailevammat kansalaiset löytävät HoMM-tyyppiset nautintonsa.

Suurin kritiikkini saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta peli on jopa liiankin hyvännäköinen ja värikäs. Mukavan ja informatiivisen kuvakulman hakeminen voi olla hetkittäin vaikeaa ja klikkaan turhan usein väärää yksikköä, kun yksiköt ovat tiukassa sumpussa. Oikeasti sekavaksi meno muuttuu siinä vaiheessa, kun alueella on paljon yksiköitä, joiden perusgrafiikoiden ympärillä vilisee ja värisee erilaisia suojauksia, kirouksia ja bonareita esittäviä animaatioita. Alle vaikkapa metsä- tai kivikkomaasto, niin tulos on inhottava visuaalinen sotku.



Muutoin Fantasy General II onnistuu paketoimaan yhteen toimivaa fantasiaa, strategiaa ja haastetta. Taistojen pariin palaa mielellään, vaikka ainakaan allekirjoittaneelle ei ole vielä syntynyt kummoista suhdetta sankareihin tai heidän elkeisiinsä. Fantasiataistot toimivat, taktiikat elävät ja peli kutsuu jatkamaan yhteistä kampanjaamme. Se on kelpo pelin merkki.