Kyllähän sitä voisi muutakin tekemistä keksiä, kuin tarpoa 1900-luvun alussa Louisianan suoalueilla hirviöitä metsästäen, mutta jonkun sekin on tehtävä. Mikäli suossa tarpominen, zombit ja muut hirviöt kiinnostavat, on syytä kiinnostua enemmänkin Hunt: Showdownista.


Hunt: Showdownin polku eri laitteille on ollut vaiheikas ja monimutkainen prosessi, josta olin jo tippua kyydistä. Kun peli saapui arvostelupöydälleni, olin luullut sen olevan ostettavissa jo kaikille mahdollisille alustoille. Kehittäjänä toiminut Crytek (Crysis, Ryse: Son of Rome, Far Cry) toi hirviöseikkailun PC:lle testailuun jo vuoden 2018 aikana, josta se saapui viralliseen julkaisuun elokuussa 2019. Syyskuussa 2019 peli saapui Xbox Onelle ja vasta nyt metsästyshommiin pääsee PlayStation 4:lla. Kokonaisuudessaan julkaisu onkin venynyt usean vuoden mittaiseksi projektiksi. Tieto myös pelästytti minut, sillä pohdin ennen pelin käynnistämistä, onko pelikentillä enää ketään? Kyseessä on kuitenkin vahvasti moninpeliin pohjautuva kokemus, vaikka Louisianaan pääsee tarpomaan myös yksin.


Pelkoni oli osittain aiheellinen. Ensimmäiset päivät odottelin aulassa turhaan, kukaan ei halunnut tulla kanssani pelaamaan. Tiimikaverit häipyivät viimeistään siinä vaiheessa, kun näkivät hahmoni tason. Olin aloittelija, jota kukaan ei halunnut tiimiinsä. Suljin pelin ja päätin kokeilla onneani myöhemmin. Seuraavalla kerralla minua lykästi, tiimiini tupsahti joku, joka oli kaatanut todella paljon örkkejä! Ottelun latausruutua tuijottaessa pelkäsin, että kohta hänkin lähtee ja jättää minut. Vaan mitä kävikään! Hän opasti minua pelin saloihin ja minä seurasin hänen käskyjään.



Hirviömetsästyksessä tärkeintä on sulkea alueella olevia riftejä eli railoja, kaataa pomovastuksia sekä tienata näistä luvattuja palkkioita. Homma voi kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Alueella on zombeja, raivokkaita koiria, ärhäköitä mereneläviä sekä muita hirviöitä, jotka haluavat sinut hengiltä. Koska nekään eivät riitä, on samassa ottelussa myös muita pelaajia. Hunt: Showdown yhdistää sujuvasti PvE ja PvP -elementtejä tarjoten maksimissaan 12 pelaajan otteluita.


Hunt: Showdown jakaantuu periaatteessa kahteen osaan, joista toisessa taistellaan tiimeissä ja toisessa yksin tekoälyä ja muutamia pelaajia vastaan. Pelitapa on kuitenkin kummassakin lähes samankaltainen muutamine poikkeuksineen. Selviytymistä vaikeuttavat 1900-luvulle perinteiset aseet kuten haulikot, jotka ovat myös ominaisuuksiltaan aikakauden tasoisia. Lataus on hidasta ja tähtääminen onnistuu vaivalloisesti. Välillä onkin syytä miettiä ampuuko ollenkaan vai tappaako kohteen esimerkiksi nyrkein tai lähitaisteluaseella. Välillä helpommalla pääsee, kun välttää taistelut.


Vaikka tiimikaverini oli oiva opettaja ja pärjäsin hänen kanssaan parhaiten, mekin kuolimme yhdessä pahamaiheiselle pomovastustajalle. Iso örkki majaili ladossa, jossa taistelutila kävi vähiin. Vaikka kuinka yritimme kaataa hirviötä, emme onnistuneet. Tässä vaiheessa ymmärsin, kuinka tärkeätä olisi päästä keskustelemaan äänichatin kautta. Valitettavasti PlayStationin kaverilista ammotti tyhjyyttä tämän pelin kohdalta, enkä päässyt kokeilemaan taistelua yhdessä ystävän kanssa. Näin ollen Hunt: Showdonin voittomatsit jäivät haaveiksi.



Hunt: Showdown ei ole helposti lähestyttävä peli. Pidemmälle edetessä taistelukentille kaatuneet hahmot menettää kokonaan. Onneksi armoa annetaan uusille pelaajille, eikä taistelijaa menetä heti alkukahakoissa, vaan vasta saavuttaessaan korkeamman levelin. Lähestymistä vaikeuttaa myös sekava valikkorakenne hahmon kehittämistä myöten. Kaikki on tehty selvästi tietokoneella pelaavia varten, sillä valikoissa liikkuminen padia käyttäen on tuskallisen ärsyttävää ja hidasta. Mukana on myös mikromaksuja, jotka eivät varmasti miellytä osaa pelaajista. Ainakaan jos sopivia tiimikavereita ei ole tarjolla, jolloin ei ainakaan tee mieli kuluttaa yhtään ylimääräistä rahaa.


Hyvän joukkuetoverin kanssa suossa tarpominen oli kuitenkin kivaa. Olen viime aikoina innostunut Escape From Tarkovista, joka on hieman samanlainen pelimekaniikan suhteen, sillä siinäkin kuollessaan menettää kaikki mukana olleet tavarat. Näin ollen Hunt: Showdownin perusmekaniikka saa minut pauloihinsa. Jäin kuitenkin miettimään, etten oikeastaan ymmärtänyt miten hirviömetsästäjät päätyivät Louisianan perukoille. Peli kaipaisi ehkä lisämateriaalia taustatarinan valoittamiseksi, jotta se tempaisi pelaajansa kunnolla mukaan.