Muistaakseni Bikini Samurai Squad äänestettiin parhaaksi Xbox 365 -peliksi peräporvoon telaketjufeministien vuotuisilla videopelifestivaaleilla. Jury teki loogisen päätöksen kulttuuritilanteessa, jossa korostetun hutsumaiset ja usein arveluttavan nuoret naishahmot ovat korruptoineet pelaajien naiskuvaa jo vuosikymmeniä. Psykologisesti merkittävä Bikini Samurai Squad kertoo nuoresta naisesta ja varhaisteinistä, joiden on taisteltava pahuutta vastaan alushoususillaan, kunnes oikeamielinen pelaaja suoriutuu vaativista haasteista ansaiten heille peittävämpää päällepuettavaa. Arkipäivän pahuus tiivistyy onnistuneeseen vertauskuvaan: tyttöjen kohtaamat zombiet ovat passiivisia tuijottajia, jotka käyvät tavaraan kiinni vasta aikansa öristyään.



Jos minä saan mielipiteen esittää, Onechanbara: Bikini Samurai Squad ei sittenkään ole muuta kuin tisseillä ja verellä myytävä b-luokan mätkintäpeli. Elämys alkaa lupaavasti, kun laillisessa iässä oleva sankaritar Aya kekkuloi suihkussa ja pian muuallakin strategisten alueiden pysyessä piilossa satunnaisten esteiden takana. Ei siinä paljoon pukeutua ehdi, kun pikkusisko Saki bongaa uutisista, että zombiet ovat taas vapaalla. Aya kiskaisee ylleen paria numeroa liian pienet bikinit ja cowboy-lätsän, teinilolitan ollessa jo valmiiksi karsitussa koulutytön asussa. Zombeja viipaloidessaan tytöt tutustuvat myös isorintaiseen blondiin poliisiin nimeltä Annna (kolmella N:llä), jolla on oletuksena housut jalassa.

Valitettavasti Bikini Samurai Squad ottaa itsensä vakavasti. Harvoin nähtävissä animaatioissa on pari sekuntia bikinihuumoria, mutta muun aikaa peli loruilee joutavia Resident Evilin hengessä. Migreeniä aiheuttavat japanilaiset ääninäyttelijät kimittävät kliseisiä pahasta korporaatiosta, kloonauksesta ja mistä lie tulkitessaan pimuja ja välipomoja maksimaalisen köyhissä välinäytöksissä, joissa kaikki tuijottavat yhdessä tyhjyyteen. Pari naispahista on pukeutunut huvittavasti, mutta eipä tätäkään persoonallisuuden murusta huomaa ennen kuin pelin päätyttyä, kun hahmomalleja päästään tirkistelemään onanointitilassa (view mode).

Ollakseen pelin tärkein, tai ainakin kotelossa isolla mainostettava ominaisuus, toimiminen muoti-svantena on harvinaisen tylsää. Tytöille on mahdollista luoda asukokonaisuuksia. Aluksi valittavana ei kuitenkaan ole mitään: ei oletuspukuihin kuuluvia nessuja, ei edes hiusvärin tapaisia perusasioita. Kaikki on ansaittava yksitellen suorittamalla varsinaisen putkimätkinnän ohella sen suuntaisia tavoitteita, kuin "älä ota ensimmäistäkään osumaa" tai "tapa loppupomo toiseksi viimeisellä hengenvedolla". Ayan tylsät hameet ja topit avautuvat helposti, mutta Saki ja Annna joutuvat kävelemään läpi pelin joko perusrytkyissä tai alushoususillaan. Ninja Gaidenin hard-vaikeustasolla läpäisseet pääsevät lopulta näkemään kaikki tytöt siveissä asuissa... Missä ei pirulauta ole mitään järkeä, elleivät Ninja Gaiden -gurut ole mieleltään puhtaita munkkeja, kuten olen aina epäillytkin.



Maailmalla esitetyn kritiikin huomioiden Onechanbara on yllättävän rentouttava toiminnallisuus. Teoriassa maailma pelastuu nappia X kurittamalla. Tytöillä on kuitenkin muitakin kykyjä, joilla mainitut haasteet houkuttelevat leikkimään kehnoista palkinnoista huolimatta. Suorita yliluonnollista ajoitusta vaativa ihmekombo useaan kertaan - ja yksi päähenkilöistä saa erisävyiset piilolinssit. Leikkimieli on suositeltavaa siksi, ettei peli vaivaudu kuin vihjailemaan haasteiden olemassaolosta, ennen kuin niiden ensimmäiset vaiheet on vahingossa klaarattu.

Pelaaja saa useimmiten valita ketä tai keitä käyttää, mikä saattaa kostautua, jos yksi tytöistä jää kokemuspisteitä paitsi. Ainoastaan niitä kenttiä, joissa pelaaja voi vaihdella hahmoja, voi pelata myös kaverin kanssa jaetulla ruudulla, mikä mitätöi tehokkaasti koko ominaisuuden arvon. Hahmot eroavat toisistaan riittävästi. Ayalla on käytössään yhden ja kahden miekan taistelutyylit. Saki hallitsee miekan ohella heitot, joilla ei tee juuri mitään. Annna mamoilee latausta vaativien pistoolien, uzin ja haulikon kanssa. Leideillä on myös hyppyhyökkäyksiä ja kahden napin supererikoisia. Muutamissa kohtalaisen kinkkisissä pomotaisteluissa tarpeelliseksi tulevat ajoitusta vaativat vastaliikkeet.

Joku ninja höpötti kerran telkkarissa, että ainoa syy, miksei yksi mestari voi voittaa sataa vastustajaa tosielämässä, on miekan terän keräämä verikerros. Onechanbarassa säilistä on ravistettava verta tasaisin väliajoin, mikä on paitsi tyylikäs pikku juttu, myös yksi toimintaa rytmittävistä yksityiskohdista. Samaten muutamat torjuvat ja vain erikoisliikkeille hauraat viholliset pakottavat pelaajaa pitämään silmät auki. Oman säväyksensä varsinkin pitkiin kenttiin tuo raivotila, johon miekkailevat hahmot siirtyvät altistuttuaan verelle liian kauan: heistä tulee voimakkaampia ja nopeampia, mutta elinvoima kuluu kunnes lääke löytyy. Tämä on niinkin osuva ominaisuus roiskepitoisessa zombiespektaakkelissa, että virallinen selitys raivotilalle on parasta jättää omaan arvottomuuteensa.



Onechanbaran grafiikassa ei ole vikaa, jos ihminen mättää enimmäkseen Wiitä, mutta jos puhutaan asiaa, on peli ankea ja pahasti ajastaan jäljessä. Maisemat ovat latteita, suorakulmaisia ja mielikuvituksettomia, vaikka niitä kehdataankin jopa kierrättää. Bikinityttösemme ovat siedettävän näköisiä, joskin esimerkiksi Ayan rinnat löllyvät samalla lailla kuin vesi, johon puhalletaan hiustenkuivaajalla. Zombiet ovat palikkamaisia ja rumilla tekstuureilla päällystettyjä. Osan karuista näkymistä selittää se, kuinka monta mursua ruudulle parhaimmillaan vyörytetään. Ruudunpäivitys pysyy kuosissa.

Peruszombit paitsi möllöttävät, möllöttävät myös moottorisahoja ja vastaavaa kantaen. Kiväärillä tai jopa minigunilla varustetut epäkuolleet tekevät joskus harvoin yllättävänkin ikävää vahinkoa. Mukana on myös erinäisiä zombie-eläimiä ja myöhemmissä vaiheissa muitakin friikkejä. Hirviöt muodostavat vaihtelevia laumoja, joita on hauska rankaista; mieleen palasivat pitkästä aikaa vanhat kunnon Doomit, joiden fiiliksiin yltää harvemmin yhtään mikään. Onechanbarassa veri suihkuaa, ruumiinosat lentelevät ja isommankin korston pää saattaa irrota ensimmäisellä lyönnillä. Zombiet luonnollisesti tulevat päälle viimeiseen asti: taistelu päättyy usein siihen, että pelaaja kiertää aluetta kaataen viimeiset kävelevät persaukset.



Jos Onechanbaran ottaa urheilusuorituksena, se on mahdollista hutaista läpi reilussa viidessä tunnissa. Uutta sisältöä ei riitä täksikään ajaksi johtuen "avoimista" kentistä, joihin pelaaja palautetaan kertoja toistensa jälkeen. Jotain Onechanbara kuitenkin oikein tekee, sillä kulutin pelkän yksinpelin äärellä lopulta yli kymmenen tuntia vapaaehtoisesti säännöllisestä huokailusta huolimatta. Vaikeustasoja on useampi ja vaihtoehtoisia pelimuotoja muutama. Kokemus koukuttaa silläkin alkukantaisella tasolla, että se on yhtenäinen: hahmojen kokemustasot ja jopa löydetyt parannusesineet ja muu pieni siirtyvät mukana tilasta toiseen. Onechanbara olisi ehdottomasti 400 MS-pisteen arvoinen, mutta valitettavasti sen koti on kauppojen hyllyissä konkurssimyynnin loppurysäykseen saakka.